Tähän Robertin toimintaan ei Gabrielle ottanut paljon ollenkaan osaa.
Työväenkysymys ei huvittanut häntä ollenkaan; se seikka, että hänen
täytyi elää rahvaan keskuudessa, alituisesti tavata työkansaa ja
olla sen ympäröimänä, vaikutti hänessä vastenmielisyyttä koko
työläisluokkaan. Kun joku heistä sairasti tai kärsi puutetta, saattoi
hän tuntea palavaa osanottoa ja auttamishalua; mutta niin pian kuin hän
näki työmiehen terveenä ja verrattain hyvässä asemassa, synnytti se
hänessä vain vastenmielisyyttä, ja kun hän kuuli puhuttavan
"työlakosta", "yleisestä äänestys-oikeudesta" j.m.s., silloin kuohahti
hänessä ylpeys ja hän kutsui rahvasta "roskaksi, jota olisi pidettävä
tiukalla ohjaksista." Sen lisäksi hän vielä inhosi koko Ryforsin ei
ainoastaan työläisväestöä, vaan myöskin sääty-henkilöitä, jopa koko
paikkaakin. Nuo pitkät rivit punaiseksi maalattuja rakennuksia,
valkeilla akkunareunuksilla, nuo hietikkokentät, joilla leikki pahan
siivoisia lapsia, tuo yksitoikkoinen levottomuus, joka niin omituisesti
kuvaa sahan tai tehtaan luontoa, kaikki nuo häntä väsyttivät ja saivat
hänen levottomaksi.
Hänen suhteensa niihin perheisiin, joiden kanssa hän seurusteli, oli
edelleen jäykkä ja vieras. Hänen oli mahdoton tottua tuohon
porvarimaiseen vaatimattomuuteen, tuohon vähäpätöisten asiain
harrastukseen, joka on niin välttämätön pienissä yhteiskunnissa; tuohon
jäykkään kursailuun, joka teki hänestä itsestään ujon ja kömpelön.
Häntä kiusasi kaikkien uteliaisuuden ja matkimishalun esineinä
oleminen. Jos hän oli saanut Tukholmasta uuden hatun, sai hän olla
varma siitä, että tieto siitä tapahtumasta heti levisi ympäri koko
seudun, ja useimmiten sai hän jonkun ajan päästä nähdä Bångin neitien
tai Liina Storkin päässä keikkuvan epäonnistuneen jäljittelyn oman
hattunsa omituiseen kuosiin.
Ryforsilaiset puolestaan eivät oikein pitäneet hänestä; jo se, että hän
kävi hiukan suurellisen huolettomasti, pää taakse päin kenossa, ja
hänen tapansa puheeseensa sotkea koko joukon ulkomaisia sanoja, joiden
merkitystä Ryforsilaiset yleensä eivät ymmärtäneet, harmitti heitä, ja
he pitivät häntä teeskentelevänä ja suurellisena. He panivat kovan
kovaa vastaan; kun hän osoittihe ylpeäksi, olivat he samoin häntä
kohtaan, ja tällä tavoin tuli papin rouva ja seurakuntalaiset yhä
kauvemmaksi toisistaan.
Niinä kahtena vuonna, jolloin Robert oli ollut kappalaissaarnaajan
virassa Ryforsissa, olivat sekä hän itse että Gabrielle viettäneet
kaiken aikansa sahalla. Ensimmäiseksi kesäksi oli kreivi Barneken kyllä
tahtonut Gabriellea tulemaan Säboholmiin, vaan sinne häntä ei
haluttanut, osaksi siitä syystä, että hän ei tuntenut ollenkaan
vetovoimaa paikkaan, jossa hänen joka päivä täytyi olla yhdessä
anoppinsa kanssa, osaksi sen vuoksi, että Ryfors oli kuumana vuoden
aikana oivallisin paikka minkä saattoi kesä-asunnoksi löytää. Mitään
etelä maanmatkaa ei siis tullut tehdyksi, mutta siihen sijaan tulivat
"pikkutytöt", joista toinen nyt jo oli naimisissa ja toinen kihloissa,
vuorotellen tervehtimään pariksi kuukaudeksi.
Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka
huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä
olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli
tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä
duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle
päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa
seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu.
Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää
siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi,
vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki
ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen
valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa
Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä
Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan
ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.
Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei
ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä
lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut
ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä
ilmaissut.
Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä
saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli
pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle
tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi
kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.
Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai
Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt
ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut
silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.
"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka
heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en
minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni,
mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä
tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."
Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin
kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat
viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin
hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja
ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden
tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa
huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät
koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan
tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan
koko sitä voimaa -- hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa -- joka oli
saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.
"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot
käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan
toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni
ei minua tarvitse ... olen liian typerä, liian lyhytmielinen,
voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin
ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen...
Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on
anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut
hulluksi... Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei
viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja
juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja
hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia
asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen
vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin... Mutta en minä koskaan
hänelle sitä valita -- en koskaan ... minä vaikenen ... olen vaiti ...
aina siksi..."
Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin
virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla
olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan,
ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua
haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin
karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä
kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi
vapauttaa sua minusta...
Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva
nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä
vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä,
vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi
olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän
mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan
heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen
vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja
ajattelee?
Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori
Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti
hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi
henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka
myötätunteellinen olento miellytti -- ei mitään muuta, mutta huolimatta
tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä,
että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei
tullut.
Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi,
siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova
rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla
menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin,
täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei
rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!
Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo
rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun
noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta
vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja
sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos,
että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy,
ei hän pannut pappia etunenään -- silloin olisi hän pysynyt siinä missä
oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman
itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta
pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja
vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana...
Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen
jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin
ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin
hyvin huonolla tuulella -- väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä
ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, -- ja päätti heti itsekseen,
että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei
tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori
Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon
paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman
tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää
huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa
koettaa kostaa hänelle.
"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin
juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä..."
"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki
nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella,
ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi
elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka
vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän
kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä
silmillään tuijottaen avaruuteen ... eihän teillä ole sydäntä olla
suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa
Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."
"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti
silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän..."
"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen,
"se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se
sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä
si ... älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan;
kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette
valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi.
Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen
sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako
minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi
naisväen-suosikin maine."
Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti,
kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.
Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa
noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja
päivänvarjostin kädessä.
"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä
ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan
Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"
Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin
peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua"
pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut
kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli.
Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas
tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen
viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi
katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän
takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen
välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä
tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat
pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja
luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista
yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.
"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa
hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain
ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin
rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä
juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä
olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä
juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että
pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen
koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."
"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi
käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin,
"mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain ... miksi sitä
sanoisinkaan? ... vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni
virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan
mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa,
jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."
Tohtori kohautti olkapäitänsä.
"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei _voi_ hillitä, jos vaan
_tahtoo_."
Gabrielle katsahti ylös.
"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta
keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen,
intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman
ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."
"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi
pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen
ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton
jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan
kokonaan."
"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa
purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.
"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi
väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse
antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."
Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain
voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä
syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle.
Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi
kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi.
Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja
katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla
käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja
viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni:
tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan
ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin
kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä.
Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima,
jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen
lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset
ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."
Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei
vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin
aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa
muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi
parasta jouduttaa kävelyä.
Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen
poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.
Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja
tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi.
Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.
"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä
Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi
hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää,
paistetusta läskistä vai pannurieskastako."
"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori
veitikkamaisesti.
"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa
läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."
Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin,
punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se
järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan
ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell
nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano,
urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja,
kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa
köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea
villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin
hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti
heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku
suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki,
josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli
korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet
asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja
moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne
hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs
suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta
merikapteenilta.
Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja
tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut
livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien
välistä.
"Kuinka hauskaa!" huudahti tohtori nähdessään kahvipöydän ja kumartuen
rouva Aurellin puoleen taputti häntä hiljaa käsivarsille, "nyt näytämme
oikein mihin pikkutantin kahvileipä kelpaa. Vai kuinka, teidän
armonne?"
"Sen kyllä teemme", vastasi Gabrielle vilpittömällä ystävällisyydellä,
joka erosi tuntuvasti siitä jäykkyydestä, jota hän tavallisesti osoitti
Ryforsissa, "kyllä se maistuu hyvälle tällaisen kävelyn perästä!"
"Stella", sanoi rouva Aurell, kaataessaan yhden kupin kahvia täyteen ja
pannessaan sekaan pari tarkoin valikoittua sokuripalaa, "tässä on isän
kuppi, mene viemään se hänelle niin olet kiltti."
Mutta ennenkuin Stella oli ehtinyt ottaa askeltakaan lähteäkseen
toimittamaan äitinsä käskyä, oli Andrea jo napannut kupin ja rientänyt
huoneesta.
"Tiedäthän että nyt on minun vuoroni hoitaa isää!" huudahti hän
sisarelleen.
Rouva Aurell ja vieraat istuutuivat pöytään ja Stella kävi kaatamassa
kahvia joka kuppiin.
Siinä leikkiä laskien puhellessa ja kahvia juodessa paraikaa, ovi
aukeni ja virkaatekevä pappi, pastori Strand, joka jo seitsemän vuotta
oli ollut kirkkoherra Aurellin viransijaisena, astui huoneeseen. Hän
oli kalpea ja laiha, tanakkatekoinen, karkeapiirteinen mies. Noita
piirteitä hienonsi kumminkin ystävälliset, haaveilevat silmät, jotka
kaikkein vähimmästä mielenliikutuksesta, iloisesta tai suruisesta, heti
kostuivat.
"Hyvää iltaa rouva Wallner", sanoi hän valittavalla äänenpainolla, jota
melkein aina käytti, silloinkin kuin puhui kaikkein jokapäiväisimmistä
asioista, "hyvää iltaa, tohtori", jatkoi hän ojentaen kätensä ensin
Gabriellelle, sitten tohtori Sandinille. Sitten hän istuutui, levitti
kätensä toisen toiselle polvelleen, tuijotti hajamielisesti eteensä ja
huokasi syvään.
"Hohhoo, ja jaa, semmoist' soon ... semmoist' soon'", toisti hän pariin
kertaan.
"No mikä se sitten on semmoista?" sanoi Stella naurahtaen, "pastori
vaan huokaa ja huokaa, vaan ihan varmaan ei milloinkaan tiedä mitä
varten huokaa. Kas tässä pastorin kahvikuppi", jatkoi hän ja ojensi
kupin, "juokaa pois nyt ennenkuin jäähtyy."
"Kiitos", vastasi pastori, heräten aatoksistaan ja otti kupin. Sitten
pani sen pöydälle, nousi pystyyn, pani kätensä ristiin ja luki pää
alaspäin lyhyen rukouksen, jonka tehtyä uudelleen istuutui ottamaan
sokeria ja kermaa.
"Kuinka Wallner jaksaa?" kysyi hän, äkkiä kääntyen Gabriellea kohden,
"kun viimeksi näin, oli hän mielestäni niin huonon näköinen."
Gabrielle tuli äkkiä huonolle tuulelle. Pastorin kysymys oli mitä
viattomin, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi siinä piillyt jokin
syytös.
"Toivoakseni hän voi hyvin", vastasi hän, "minun tietääkseni hän ei ole
sairas."
"Minun tietääkseni", matki pastori hiukan ivallisella äänellä, "kuka
kumma sen sitte tietää, joll'ei oma vaimo? Vaan minäpä puhun suuni
puhtaaksi ja sanon että en luule hänen olevan terve, ja jos olisin
hänen vaimonsa, niin oikein toden teolla pitäisin huolen siitä, että
hän hoitaisi terveyttään, eikä rasittaisi itseään yli voimainsa, kuten
nyt tekee. Parasta olisi, jos hän voisi saada vapautta ja matkustaa
pois täältä joksikin aikaa."
Gabrielle ei vastannut, vaan katseli akkunaan pilkallinen hymy
huulilla: tätä nykyä oli hän itse mielestään se, joka ei ollut terve,
joka itse ikävän kiusaamana oli poismatkustamisen tarpeessa, ja
pastorin sanat herättivät vaan hänessä melkein karvasmielisen tunteen
Robertia vastaan. Onneksi keskeytyi tuo kiusallinen hiljaisuus, siten
että vierashuoneen ovi äkkiä aukeni ja kyökkipiika Karin ilman muita
mutkia pisti päänsä oven raosta huutaen: "Aron-ukko on täällä!" jonka
tehtyään paiskasi oven kiinni.
Rouva ja tyttäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Aron-ukko
täällä ... juuri-nyt kun sattui olemaan vieras ... ja vielä
päällepäätteeksi vieras semmoinen kuin Gabrielle ... se vasta oli aika
vahinko...
"Ken on tuo Aron-ukko?" kysäsi Gabrielle nauraen heidän
hämmästykselleen.
"Hyvänen aika, se on muudan hunningolle joutunut pappiparka",
voivotteli rouva Aurell, sillä välin kun tyttäret kiiruhtivat vierasta
vastaan, "hänellä on tapana asua täällä välistä, mutta meidän on niin
vaikea pitää häntä täällä, kun täällä on joku vieras, sillä äijä on
kovin siivoton tavoiltaan..."
"Hyvin omituinen olio", lisäsi tohtori, "hän tuli viralta pannuksi
kolmenkymmenen vuoden ijässä siitä syystä, ett'ei totellut erästä
virkakirjettä; itse hän sanoo sen tapahtuneen 'pahansuopaisuudesta,
ilkeydestä ja nurjamielisyydestä', hän käyttää aina noita kolmea
nimisanaa tai laatusanaa perätysten. Nyt hän on liki kahdeksankymmenen
vanha, ja on aina siitä saakka kun erotettiin virasta viettänyt
kiertolais-elämää kuljeksimalla ympäri hiippakuntaa pappilasta toiseen,
joten hänestä vähitellen on tullut yleinen rasitus, kun täytyy pitää
häntä luonaan viikon, pari, varustaa vanhoilla vaatteilla ja lähettää
taas seuraavaan pappilaan. Vielä tekin vuorostanne sen saatte", lisäsi
hän nauraen.
Pastori Strand oli juuri tyhjentänyt toisen kuppinsa ja huokasi syvään.
"Niin ... niin ... semmoist soon ... semmoist soon ... vanha Aron
parka... Jumala auttakoon itse kutakin, kellä ei ole omaa kotoa missä
elää ja kuolla..."
"Ooh, ei Aron-ukolla ole mitään hätää", jatkoi tohtori, "siin' on
ihminen, joka on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa, ja toista
sellaista ei ole helppo löytää. Tulkaa tänne akkunan luo rouva Wallner,
niin saattepa nähdä kun hän nousee ajopelistään, se tosiaankin maksaa
vaivan."
Gabrielle nousi tuoliltaan ja seurasi tohtoria, joka kiiruhti akkunan
luoksi. Ehtivät juuri parahiksi näkemään kun vanhat nelipyöräiset
rattaat pysähtyivät porstuan portaitten eteen. Rattailla istui, paitsi
kyytipoikaa, eriskummallinen olento, kirjava yövaippa yllä päällystakin
asemasta ja korkea töröhattu päässä. Jo hyvän matkan päässä hän
heilutteli hattuaan tervehdykseksi. Heti kun vaunut seisahtuivat, nousi
hän varovasti maahan, otti rattaiden yhdestä nurkasta mytyn vaatteita
kainaloonsa ja tervehti kohteliaasti Stellaa ja Andreaa, jotka
seisoivat etehisen portailla vastaan ottamassa. Yhdessä he sitten
menivät rappuja myöten ylikammariin.
"Nyt sitä ensin puhdistetaan tuolla yläkerrassa", sanoi tohtori
naurahtaen, "hän on veden ja saippuan verivihollinen, mutta yleiseksi
varmuudeksi täytyy ensin tapahtua perinpohjainen puhdistus, ennenkuin
hän saa näyttäidä..."
Hetkisen kuluttua, kun Andrea oli ehtinyt kattaa tyhjäksi ison
kahvipöydän, ja sen sijaan järjestää toisen pienemmän eräässä huoneen
kulmassa, astui huoneeseen pastori Arnander eli Aron-ukko, kuten häntä
tavallisesti kutsuttiin. Kirjava yövaippa oli nyt yltä pois; ukko
melkein näytti keikarimaiselta pitkä papintakki yllään ja pitkä
valkoinen huivi moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä. Hän oli
tavattoman pitkä mies, valkohapset jakautuivat säännöllisesti
kahdenpuolen kaunista muotoa. Silmänsä olivat ruskeat ja vilkkuilivat
yhtä mittaa.
"Hyvää iltaa armollinen Aurell-rouvaseni", sanoi hän tervehtiessään
emäntää ja teki samalla niin syvän kumarruksen, että satutti leukansa
pikku rouvan päähän. Yhtä kohteliaalla kumarruksella tervehti hän
muutakin seuraa, ja meni sitten, kuin lehmä pahnalleen, suoraan pienen
nurkkapöydän luo, jossa Stella juuri oli kaatamassa hänelle kahvia.
"Hänet täytyy aina pannu syömään erikseen", valitti rouva Aurell
kuiskaten Gabriellelle, "hän on niin kovasti siivoton, että..."
"Mistäs te, pastori Arnander olette saaneet tuon korean päällystakin,
joka teillä äsken oli yllänne", kysyi tohtori, kun ei voinut olla
laskematta leikkiä äijän kera.
"Sen minä olen saanut lahjaksi hyvin arvoisalta kirkkoherra Fromellilta
Riselasta", vastasi Arnander, lapsen ahneudella niellen korpun toisensa
perästä vatsaansa. "Sitä paitsi sain kahdet sukat, toiset ehjät, toiset
rikki varpaiden kohdalta, pidetyn paidan, saippuan ja housunpitimet.
Kaikesta tästä, mitä kirkkoherra hyväntahtoisesti, ystävällisesti ja
itseään alentavasti on minulle antanut, olen juuri kirjoittanut ja
kiittänyt. 'Kun jätin pappilan', kirjoitin minä, 'niin surumielisyys
muuttui murhenäytelmäksi; kun olin saanut yö-nutun, heräsi minussa
samallainen tunne, kuin ihmisessä, joka lähtee vaihtamaan saalista!'"
Tyhjennettyään koko korppukorin -- Andrea ei koskaan pannut hänen
eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi
riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään -- nousi Aron-ukko pöydästä,
pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään
pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:
"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten
käsivarsia!"
Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten
keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa
mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin
hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten
yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita
melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille.
Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat;
ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja
linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat
hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli
vanhaa ystävätänsä."
Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an
olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen
kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua
istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin
kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan
hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean
puoleen ja mörähti:
"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä
raakoja."
Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.
"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan
täältä teille munia siihen sijaan."
"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä
käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja
lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista ... hm ...
pientä sulhaspoikaa?"
"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa
suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.
"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun
juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin
vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."
"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi
tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin
istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."
"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi
äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran
perunat eivät hänestä maistuneet niin..."
"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori,
isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa
ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."
Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten
hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti
hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä
sijaltaan ja meni keittiöön.
"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs
nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"
"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen
Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.
"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että
iltaruoka tuodaan hänelle ylös."
"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla
työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä
syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna
vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan
ruokaa."
"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.
"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi
Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen
vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."
"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.
"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra
päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt
erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän
nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko
elämäntyö."
Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä
oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.
Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin.
Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä
mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan
ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että
tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei
minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.
Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta
Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista,
ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi
pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten
olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja
"Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän,
jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä.
Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta,
rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa
patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti
rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään
hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan
hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan
läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan
kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella
käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein
joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.
Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand.
Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen
kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet
levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen
viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta
vain huokaella: "niin ... niin ... niinpä niin. Koska pastori Wallner
tulee kaupungista?"
Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys -- yhtä luonnollinen ja viatoin
kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia -- suututti häntä ihan
sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja
minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen
tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan
karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei
hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi
valehtelemaan tämän tähden.
"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti
viipyä poissa vain pari päivää."
Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä
ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.
"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän
katsomatta Gabrielleen päin.
Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään
tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi
arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen
hänet siihen.
"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä
kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua
teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja
tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta
sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan
vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, _hän_, joka kadehtii
ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän
kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu
tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä
vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili
lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.
"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni
vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli
ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole
enää ollut ainoatakaan ilopäivää."
"Ja mitä ... mitä ... tekemistä minulla ... on tuon seikan kanssa, mitä
se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli
vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.
"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä ...
niin, niin ... niinpä niin ... on niin kummallista... Minä arvelin
vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole
mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään
itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme
_itse_ olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi
arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin
käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat
pelastettavissa."
Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa.
Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen,
ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin
tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa
huoneesta.
Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat
ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina,
tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei
Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa
ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli
ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi
millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä
antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen
pastori Strandin kertomus... Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia
seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian --
romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?...
Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin
kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi
hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän
tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä,
että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin
kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.
Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun
otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen
kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten
hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen
järven poikki Ryforsiin.
Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut
kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan
omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori
Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa
siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt
niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään -- mutta Robert
ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa
selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden
oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun
kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat
olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.
Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa
ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän
tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet
-- pitikö sanoa...
Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä
samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.
Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein
pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt
jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva
katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää"
luomaan silmänsä maahan.
"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet
ollut?"
Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget
Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti
silmiin.
"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä
lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."
"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa,
ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä
lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle, _missä_ olit, eikä minulla ollut
rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."
"Robert!..." huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.
"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä,
"älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita, _sinun
täytyy_ havaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on
tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet
täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan
poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle,
_minulle_ itselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla
nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa
palvelija taikka" -- hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla
äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen
vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole
kohtuuttomat."
Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin
olisi pelännyt keskustelun jatkoa.
Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva
ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen
silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut
itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain
lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän
tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät
tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä,
ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut
kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä,
herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?
Ei ... ei mikään ... ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin
auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita,
ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja
-- oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa
milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän
luottamusta ja myötätuntoisuutta...
Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale
rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja
kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen
kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin
altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin
paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen
uhriksi...
Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan
jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni
makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä
joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus
heidän avioliitostaan.