X.

Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan

semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen

aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta

jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin

vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä,

joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan

mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet

lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän

julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten

pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin

lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin.

Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain

kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen

omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä

uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja

jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa

pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen

vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja

viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.

Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä

oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli

muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa

kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa...

Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti

vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan

uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta

voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon

toisessa kerroksessa -- muinoin koulutalo -- sekä niin kutsuttu

lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella

halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien

rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista

kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena

oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli

vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen,

normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko

ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä,

huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti

monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo

kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka

perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että

itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita

hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.

"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti

toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat

yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia

työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja

goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet

lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan

siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään,

että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja

nuhteettomia..."

"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista

tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen

sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen

hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki,

joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen..."

"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi

tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät,

vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä.

"Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä

vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun

vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat

goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia

ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita

vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."

Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan

saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän

turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin

katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa -- nimittäin senjälkeen

kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut

tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti -- tunsi hän

myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle

seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen,

jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen

harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille

laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle

uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa,

vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla

sanalla sanoen: kaiken elämänsä.

Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän

hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä

eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen

ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi

ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät

millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla

sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa

kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors;

mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun

kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi

välinpitämättömyydellä?

Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä

vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään

esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa

huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään

ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan

aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun

niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin

kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä

enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä,

etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat

kuulemaan uutta pastoria.

Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa

huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli

vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja

kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.

"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja

meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna

työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna

leuan alle ja lakki kädessään.

"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan

vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme

jutella hetkisen."

"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista

silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista

tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan

niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta

nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada

sanotuksi..." Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin

hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta

ovella.

"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi,

avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää

sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa..."

Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja

seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.

"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja

sulkiessaan oven.

"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen

ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin

reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä

kumpastakin polveaan vastaan.

"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert

istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä

olkapäälle, rohkaistakseen häntä.

"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen

toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman

viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin

tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa

tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin

minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei

kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori..."

Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä

ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa,

jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena

kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin

tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.

"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi",

sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan

yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman

kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei

kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka

silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei,

rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin

kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."

"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi

Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja

hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran

huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan

niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät

kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja

goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat

ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja

uskovaiset ... niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee

suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta

nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs,

uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät..."

Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin

kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.

"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen,

tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti.

"Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette

tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"

"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen

hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka

tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä

on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan.

Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun

muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta,

sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän

uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute,

ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla

kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi

kerralla..."

Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi

lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja

ystävällisen katseen.

"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää

olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka

ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne

ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"

Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä

niinkuin edelliselläkin kerralla.

"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä

itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa

koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin

kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää

siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"

Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa

kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen

eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta

te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä

kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista,

kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin

miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla,

miksi ette silloin -- ainakin aluksi -- tule minun luokseni siellä,

missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni

pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte,

mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko

seurakunnastamme, sanotaan -- ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea

totella."

Daniel mietti hetkisen.

"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan

muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole

halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja

herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään

kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo

kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos

tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa:

täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä

olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin.

Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren

rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin

täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda

lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos -- huomaa,

hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."

Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön

ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät,

mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein

velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin

kunniassa.

"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin

väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua

rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"

"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän

tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi

rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin

ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein

voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä

saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes

tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori,

sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta

hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse

tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia,

joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina

väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja

hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja

väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi

uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän

päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan

ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä

kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin

varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin

hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole

saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen

pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän

väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi

mitään sitä vastaan."

Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja

rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka

Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä

voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha,

sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet

ankaran arvostelun alaiseksi.

Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä

tunsi hän olevansa sorrettu.

"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän

vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan

täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte

tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne?

En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette,

että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme

vaan hänet tänne!"

"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan

lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein

pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma

itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo

viimeiseen asti pysyä mukana, se... Niin, niin ... niin, niin..."

Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi

jälleen ja toisti: "niin, niin ... niin, niin."

Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi

silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi

ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan,

eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa.

Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin

Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen

sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä

tahdot minua rangaista ... pyysin sinulta vaatimatonta asemaa ...

työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni ... ja nyt tahdot tehdä minut

mitättömäksi ... niin, vieläkin sitä pienemmäksi ... tahdot osottaa

minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse... Herra, mihinkä minä

menen?"

"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja

katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se

oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun

kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi.

Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua

rangaissut. -- Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte.

Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen

hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä

tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä

ajattelin."

"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi

seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että

hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä

tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä.

Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä

kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole

rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin

1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt

minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä

niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet

oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin,

että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä

ajattelin... Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun

suuttunut?"

"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän

kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte.

Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut

nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te..."

"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä

ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi,

rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät

umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista

puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut

juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut

kokonaan... Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä ... ja nyt on vaan

iloa ... vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan

yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi

köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit

ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois

otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin

minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa!

Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä

ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan

Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka

sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa

-- huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin

mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä

oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi,

että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis

itse ole onnellinen?"

Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva

katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.

"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi

sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa

onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja

suurin rakkauteni."

"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.

"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette

jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo

mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen

helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi..."

Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen,

hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos

hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa...

"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti.

"Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen.

Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja

keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin

suoraan lausuvan mielipiteenne."

Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän

äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:

"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon

hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"

"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään,

kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja

antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala

teitä siunatkoon."

Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä,

tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea

valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät

myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti

poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti

päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa

pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä

pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.

Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa,

vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka

hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin

lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän

ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen

omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän

vielä vakuuttaa samaa?

Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten

lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta

väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi

jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.

Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He

keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi

työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste,

punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa

maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli

Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi

pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin

vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun

sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin

todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät

kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet

väistää tosiluottaumuksen yritykset.

Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas

soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui

sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka

kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle

kuuntelemaan.

Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi

yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset

mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä

ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui

kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli

edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän

rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun

koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin

torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie

auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan.

Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä

rukoilemalla tai lukemalla poistaa -- se kasvoi vaan kasvamistaan tarun

kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin,

hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti

vihollistaan.

Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen

muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo

epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän

valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet.

Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä

kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin

äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi.

Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin

kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli

luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä

selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on

se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet";

toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei

voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä

tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli

ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena

aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon

mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä

hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne

vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna

omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä

ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä

sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme

tarkoitus? -- Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin

lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa,

hänen kerrassaan masensivat.

Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin

narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman

taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan

herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen.

Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli

kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän

oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.

Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen

tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen

tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt

hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa

ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä

hänen sieluunsa.

Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä

kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa.

Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa,

elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun

hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon

ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen

käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi

ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja

toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa

mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus

epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei

uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus

ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta,

jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita

poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin

pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin

hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.

"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten

polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi

liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on

riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota

saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että

minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti

työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin,

Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle

olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen

iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni

siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen

tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin

lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko

löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan

oli aivan oman epäilynsä rukoilemista...

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut

rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi

rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi

kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi

peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli

rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä -- tahi ehkä pikemmin

tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen

huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan

puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän

koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus

yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä

pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien

rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän.

Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja

päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet

sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä

kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen

aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi -- kohta on kaikki ohitse ja

unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin

äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua -- mitä onkaan silloin väliä

siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai

vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui

ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön

viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan

ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä

yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin

kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään

ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta

mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut

käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta,

minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän

oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet

hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista

syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja

lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin

mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli

iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran

huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa.

He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään

"herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet

pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja

lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti

hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän

tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli

hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain

salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja

likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja

työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen

vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut

montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön

välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli

erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä

nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset

vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä.

Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa;

myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä

ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan

koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä

käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa

pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä

kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut

niinkuin tänään.

Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo

jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion

olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein

yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden

valossa. Se oli kuvaus -- yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja

lämpeni omista lauseistaan -- siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli

jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma

pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien

työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen

ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut

kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut

aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja

se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä

syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se

olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi,

joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta

ruumiillisesta työstä.

Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun

suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien

Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti

käyvät toteen -- miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät

puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin

toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät

työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna,

kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen

toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat

kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet

huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden

taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka

niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka

vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen

päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin

kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin

ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei

enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä -- jolloin,

sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi

kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi,

"minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään

kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen

harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä

varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen

nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut

teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka

nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi

palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen

pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa

luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on

pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte

utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi?

Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa

ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne.

Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne

veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan.

Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka

teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä

polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaan _hän_, joka itse saattoi kieltäytyä

kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää

teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään

suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä,

työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan

ystävänne?"

Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko

vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat

kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan

vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan

harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat

ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman

vapahtajana tahi olivat uskomatta.

Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus,

ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai

kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.

"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka

oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään.

"Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä

meidän pastorissa rakkautta."

Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin

tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin

kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen

vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla,

Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa

ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa

työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli

käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain

kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa

tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat

pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne

olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski

Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat

reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.

"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija

Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä

päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon

paikkaan."

"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivi _ei_ satukkaan ohimoon",

tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."

"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että

ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden

tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.

Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten

hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän

kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka

oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin

kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori

Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen

alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi,

niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia

asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras

olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan

tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.

"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään

mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun

saatte kuulla ne tuoreina -- työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi

lisäsi.

Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin

koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä

väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin

ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa

pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän

raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt

olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan

luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden

ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.

Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä

juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä

kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka

tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt

vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman

sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun

eivät tahtoneet häntä tervehtiä.

Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten

puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä

kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa,

jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli

selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun

luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen

eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin

ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne

jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen

rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.

Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja

koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs

metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.

Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset

saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden

välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä

oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen

oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja

raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin

joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista

-- kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen

aikaansa yhä enemmän.

Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi.

Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin.

Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen

olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi

rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut

tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua

mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten

hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.

Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja

waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa,

pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin

sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin

hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka

itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse _sanan_

vuoksi, vaan sentähden, että _hän_ sitä julisti. Ja tästä työväen

myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa

Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa

hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman,

mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi --

varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä

viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa

kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut

oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain -- sinulle, joka

ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa

-- vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan,

jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin

saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai

sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä,

missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."

Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen

palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla

osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään

sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen

mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä

hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti

noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa;

hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa

huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin

työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna

kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin

yksinkertaisesti: "kun meidän -- joilla täällä on valta ohjata ja

hallita -- kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko

hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille

ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte

minulle'."

Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.

Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli

ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista

sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä

sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen

harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen

valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden

harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat

vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen

tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä

halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten

olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että

kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva

jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan

perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut

mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat

vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa

tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa

kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa

melkein ilmaiseksi.

Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla

sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla

työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin

köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli

tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät

olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta

-- hinnan-alennusta -- siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi

siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin

kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä.

Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille

tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen

käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun

sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa

mitään.

Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että

useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai

niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen

brysselimatot ja saliinsa pianon.

Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja

kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat

häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita

hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli

kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin

näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus

lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja

ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen

puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja

juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi

suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä,

kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen

perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten

kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille

turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan

pöyhkeilevään tyhmyyteensä!

Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla

ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet

niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.

Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo

vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne

kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa

palottain ja kynttelinsä kappaleittain -- nuo säälimättömät kivet

köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä

vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin

Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien

kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.

Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin

Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän

taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat

maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin

hyökkäys-aseenaan.

Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi

tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä

aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia,

pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen

vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria

itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten

estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän

vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen

syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea

aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka,

kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä

konttoorissaan.

Hänen ei kumminkaan tarvinnut kauvan tuumailla tokko lähtisi tapaamaan

Robertia vai eikö, sillä eräänä aamuna, juuri kun hän oli istuutunut

pulpettinsa ääreen, ison kassakirjansa eteen, Robert astui aivan

äkkiarvaamatta konttooriin.

Kun kauppias parka sai nähdä Robertin, niin hänen kasvojensa ilme

osoitti niin suurta hämmästystä ja sekaannusta, kuin hänen omassa

tunnossaan todellakin olisi ollut jotain pahaa. Hän nousi heti

tuoliltaan, sopersi jotain kunniasta ja ilosta ja kauniista ilmasta,

kiirehti panemaan puodin oven kiinni ja valmistamaan Robertille

istuinsijaa nahkasohvaan siirtämällä syrjään sitä peittävät paperit ja

kääröt.

Robert ei näyttänyt kovin rakastettavalta, kun hän kauppamiehen

kehoituksesta hiukan kumarrettuaan istahti sohvalle. Hänen muotonsa oli

ankara ja vakaa, ja katse, jolla hän tarkasti kauppiasparkaa, oli juuri

sellainen läpitunkeva, jota kauppamies pelkäsi ja joka aina sai

ihmiset, joiden omatunto syystä tai toisesta oli levoton, rauhattomiksi

hänen läsnäollessaan.

Kauppamies Bångin ei kuitenkaan tarvinnut kauvemman mietiskellä syytä

Robertin sinne tuloon, sillä tämä heti kävi suoraan kiinni asiaansa.

Hän kertoi lyhyvin sanoin vähitellen onnistuneensa saamaan selkoa

sikäläisen rahvaan asemasta, ja tietävänsä koko joukon perheitä --

sellaisia joilla ei ollut osakkeita kaupassa -- joilla oli

tuskauttavana kuormana se seikka, että heidän täytyy maksaa

tavaroistaan koko joukon kalliimpi hinta, kuin jos ostaisivat ne

kaupungista, hän osoitti, kuinka velka-järjestelmä teki heidät peräti

köyhiksi ja vielä lisäksi vallan turmeli heidät tavoiltaan, ja hän

lopetti aivan suoraan, ehdottamalla kauppamiehelle, että tämä

kerrassaan lakkauttaisi kaiken velaksi myynnin.

Kauppamies hämmästyi ja vaaleni aina huuliaan myöten, mutta hillitsi

itseään ja vastasi välinpitämättömän tyynesti.

"Pastorin ehdotusta on aivan yksinkertaisesti vallan mahdoton panna

toimeen. Enhän minä voi alentaa hintojani kymmenellä prosentilla,

silloin minä syöksisin itseni perikatoon, eikähän suinkaan kukaan

tahtone minua sitä tekemään. Sen, joka ei ymmärrä asioita, on helppo

puhua. Mitä luuleekaan pastori että itse saan maksaa tavaroistani, ja

kuinka suuren voiton luulette minulle jäävän kaupasta, jossa kaikki käy

noin vähittäin ja jossa aina on se mahdollisuus, ettei saa mitään

maksua tavaroistaan? Vaan sitähän ei koskaan oteta huomioon.

Työmies ... työmies ... mitä hän kärsii ja kuinka häntä sorretaan,

siitä puhutaan joka haaralla, vaan ei tietysti mainita sanaakaan siitä,

mikä vaara minunlaisellani raukalla on tarjona, voidakseni palvella

koko tuota moskajoukkoa hyvillä tavaroilla, se tietysti ei merkitse

mitään. Ja mitä siihen tulee, että pastori luulee tekevänsä rahvaalle

palveluksen, poistamalla velkakaupan, niin hän on kerrassaan väärällä

tiellä; köyhä kansa on päinvastoin kiitollinen, kun saa ottaa puodista

palan ruokaa, ilman että heti kiristetään rahoja siitä. Mutta nähkääs,

pastori on tuollainen, joka tutkii rahvaan sortoa kirjoista ja luulee

rahvaan olevan enkeliä ja muuta hyvää, mutta se ei todellisuudessa pidä

paikkaansa, ei. Sitä paitsi on minun kauppani perustettu aivan saman

järjestelmän mukaan, kuin kaikki muutkin maakaupat. En minä kisko

enemmän kuin kukaan muukaan, enkä luule kenenkään voivan sanoa, ettei

minulla olisi hyviä ja kelvollisia tavaroita."

"Sitä minä en ole sanonut", vastasi Robert kylmästi, "mutta ei se siltä

muuta asiaa. Useimmat maakauppiaat ovat enemmän tai vähemmän

petkuttajia."

"Petkuttajia", kauppamies kirkasi ja tuli yhtä punaseksi kuin hän oli

äsken ollut vaalea, "no ... noh ... ajatelkaa nyt vähän, pastori, mitä

sanotte ... tuollaiset sanat ... hm ... voivat käydä Teille

kalliiksi..."

"Minä olen ajatellut mitä sanon", vastasi pastori yhtä levollisesti,

"ja toistan vieläkin sen, että se, joka käyttää hädänalaista tilaa itse

rikastuakseen, se joka käyttää heidän satunnaista ahdinkoaan,

houkutellakseen heitä velkakaupan luisuvalle pinnalle, sen sijaan, että

auttaisi heitä myymällä tavaroita kohtuullisen helppoihin hintoihin, se

_on_ petkuttaja ja sellaisia ovat useimmat maakauppiaat. Vaikka te

herra Bång pahastuisittekin kuullessanne tätä, niin minä kuitenkin

mieluummin sanon sen teille vasten naamaa enkä selän takana, niinkuin

useimmat muut tekevät. Ja yhtä suoraan tahdon teille sanoa, että aijon

tehdä kaikki mitä voin, ainakin tällä paikkakunnalla, työväen tilan

parantamiseksi."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra tuijotti lattiaan ja huohotti

yhä kiivaammin.

"Ja mitäs pastori aikoo tehdä ... hm ... saadakseen ... työväen tilan

paranemaan?" hän vihdoin kysyi ja katsoa karsasteli Robertia

pilkallisella vaan samalla aralla katseella.

"Sitä minä en voi tässä selvittää. Minä tiedän kumminkin, etten vaadi

mitään suunnattomia, ehdotellessani että herra Bång alentaisi

tavaroittensa hintaa. Olen ottanut tarkan selon koko asemasta; ja

tiedän minkälainen suunnitelma oli alussa, kuinka työkansalle

kuviteltiin kaikenmoisia etuja tämän osakeyhtiön kautta, vaan että

herra Bång varsinaisesti onkin nauttinut ne edut, ja minä tiedän vielä,

että vaikka te tingittekin pois kymmenen prosenttia, niin teille

kumminkin jää jotenkin hyvät tulot."

Taas seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra Bång nieleskeli ja

pureksi ikäänkuin Robertin sanat olisivat tarttuneet hänelle kurkkuun

tai niinkuin hän ei olisi voinut saada esiin sanottavaansa.

"Aikooko pastori ... hm ... aikooko pastori ... kuten olen kuullut

sanottavan ... hm ... alkaa ... rähistä sanomalehdissä?" kysyi hän

vihdoin, samalla kun otti pulpetista kynäveitsen ja alkoi sillä

puhdistaa kynsiään.

"Joll'ei mikään muu auta, niin siinä tapauksessa aijon turvautua

sanomalehden apuun", vastasi Robert ja kohottuusi sohvasta pois

lähteäkseen.

Mutta nyt kauppamies purki ulos kauvan pidättämänsä vihan; hän sävähti

punaseksi aina kaljuun päälakeensa saakka, siniset silmänsä säkenöivät

ja hän heitti kynäveitsen pulpetille sellaisella voimalla, että kaikki

kirjoitusvehkeet lensivät ympäri pöytää.

"Niin, tehkää vaan niinkuin haluatte!" huudahti hän ja viuhtoi oikeaa

kättään pastorin edessä, "jos teitä haluttaa ruveta rähisemään

sanomalehdissä, niin tehkää se vaan minun puolestani. Vaan nyt saatte

tietää: minäkin aijon puolustaa itseäni enkä aijo antautua

minkäänlaisen mielivallan poljettavaksi, en! Pastori tulee tänne vallan

vieraana, eikä luonnollisesti tiedä yhtään mitään olosuhteista

paikkakunnalla, olette lukumies, joka kaiken ikänne olette tutkinut

kirjoja, saarnaillut ja tuon tuommoista, ja sitten luulette

ymmärtävänne jotain kaupasta ja tahtoisitte tuoda uusia järjestelmiä.

Kysyn jok'ainoalta kunnialliselta sielulta onko papillista se, että

tahdotaan kiihoittaa työväki esivaltaa vastaan, kuten pastori tekee,

eikö täällä muka ole kylliksi tyytymättömyyttä ja rauhattomuudenhenkeä

ilmankin, että pastorin vielä sitä tarvitsee ruveta yllyttämään?

Mitenkä, enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Minä en aijokaan tehdä mitään, jos te vain suostutte helpoittamaan

tavaranne", vastasi Robert.

"Pastori on hullu!" tiuskasi kauppamies yhä enemmän kiihtyneenä.

"Luuletteko että kukaan järjellinen ihminen suostuu syöksymään

perikatoon sillä lailla? Kuitenkin voin, tehdäkseni pastorille

mieliksi, helpoittaa sokerin ja kahvin hintaa 5 äyriä naulalta; Mutta

enemmän en voi tehdä."

Robert pudisti päätään.

"Minä tahdon että alennatte 10 prosenttia kaikista tavaroistanne

ryyneistä, voista, jauhoista, herneistä j.n.e. en tahdo enemmän enkä

vähemmän. Kumminkin tulee tavara 10 prosenttia kalliimmaksi kuin

kaupungissa ja sekin on enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ajatelkaa nyt

lähemmin asiaa. Ehkäpä tyynnytte, sittenkun minä olen lähtenyt.

Ajatelkaa vain kaikkia noita juopporenttuja, vaimoraukkoja

lapsilaumoineen ja että niiden kovan kohtalon huojentaminen ehkä

tuottaisi teille siunausta enemmän kuin nyt voitte aavistaakkaan.

'Heitä leipäsi järveen, sillä ajan pitkään kyllä saat takaisin! Jakele

sitä seitsemälle tai kahdeksallekin, sillä et tiedä mitä pahaa sinulle

saattaa tapahtua maailmassa', sanoo Herra sanassaan. Uskokaa minua

herra Bång-kulta", hän ystävällisesti sanoen lisäsi ja taputti

kauppamiestä olalle, "jos nyt seuraatte neuvoani ja luovutte väärin

saavutetusta voitosta -- sillä kaikki voitto, mikä saavutetaan toisten

oikeutta sortamalla on väärää, joskaan maailma ei niin arvostele --

niin uskokaa minua, te ette tule siltä sen köyhemmäksi. Niin, Jumalan

haltuun, valaiskoon Hän teitä ja pehmittäköön sydäntänne. Hyvästi!"

Siihen Robert jätti konttoorin isäntineen, joka vastattuaan jotenkin

epäkohteliaasti pastorin hyvästiin palasi jälleen pulpettinsa ääreen ja

jäi siihen istumaan käsi nyrkissä otsaa vasten. Hänen päässään pyöri

monta vastenmielistä ajatusta ja huulilta tuon tuostakin pääsi

kiroussana. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa viereisestä akkunasta

kahteen pikkulapseen, jotka loikoivat puodin pihamaalla ja kaivoivat

kuoppia hiekkaan. Hän kiiruhti akkunan luo, riuhtasi sen auki ja purki

vihaansa lapsiraukkoihin, jotka muka tuhrivat hänen alueellaan juuri

sitä paikkaa mihin hän oli järjestänyt ... tai ainakin vuosikausia

aikonut järjestää istutuksia. Pienokaiset juoksivat pelästyneinä

tiehensä, kauppamies kiskasi akkunan kiini, höpisi jotain sentapaista,

että roskaväki oli syömäisillään suuhunsa hänen ja palasi sitten

kevennetyin mielin työhönsä.

Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan

alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi

hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen

yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei

ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta

oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana

keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut

sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori

itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki

polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in"

toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa

myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia

paljastuksia.

Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet

vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin

pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.

Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli

uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen

muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin

liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja

kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen

lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin

tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa

kansan perikatoon.

Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun

oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä

se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin

"sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla,

pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin

ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin

yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli

siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto

se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha

Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia

kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän

parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian

tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta

ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta,

ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa

ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15

värssyssä, "_hiljaisuudessa_, hän sen..."

"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa

olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä,

kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain

'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång

on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän

pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi

poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."

Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä

enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin

toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut,

hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut

ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän

alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä

kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä

siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon

kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo

meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos

mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut

haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan"

lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen

lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä

omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja

levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä,

että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden

selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja

kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja

"sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja

laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.

Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että

häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli

menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä

persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen

rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean

hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää,

mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri

luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia

kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä

räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana

seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden

yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä

rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu

päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli

seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin

raskaalle elämälleen?

Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri

perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja

päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän

minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen

vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta

saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin,

joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen

saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.

Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli

vain vaiti tai hymähti katkerasti.

"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten

haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin

välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen

ihminen!"

Toista viikkoa nuo riidat ja eripuraisuudet olivat kestäneet, kun

muutamana päivänä tapahtui eräs seikka, jonka johdosta aseman luonne

alkoi tulla uhkaavaksi.

Kun kauppias Bång kerran illalla, tullessaan eräältä asialta pajasta

joen toisella rannalla, kulki sillan ja sahan välisen metsän ohi,

heitettiin häntä kivellä päähän. Syyllistä oli mahdoton keksiä, sillä

kauppamies, joka toki onneksi ei ollut haavoittunut, kiiruhti

kauhistuneena paikalta niin pian kuin vaan pääsi, mutta syystä kyllä

hän piti varmana, että joku, tai joitakuita työmiehiä oli asettunut

väijyksiin metsän rintaan "kopahuttaakseen" kauppamiehen, kun hän

tulisi pajalta.

Tästä kaikesta oli kiittäminen pastorin kirjoitusta, samantapaiset

rahvaan salaisen tyytymättömyyden todisteet eivät tosin olleet mitään

tavattomia, mutta se sitä vastoin oli tavatonta, että noin varmuudella

voitiin arvata määrätty aihe niihin, ja hyvin mahdollista oli, että

tuotu yhtä kiveä seuraisi useampikin, eikä ollut sanottu että niitä

joka kerta koetettaisiin saada osumaan juuri kauppamiehen päähän. Sekä

sahanhoitajalla että lautatarhan päällysmiehellä Storkilla oli kyllin

syytä pelätä, että heille minä iltana hyvänsä metsän sivu kulkiessa

lentäisi kivi niskaan.

Bångin tapaturman jälkeisenä aamuna lähetti sahanhoitaja tehtaan

isännälle kamariherra Bernfeltille kirjeen, jonka sisältöä tietysti ei

kenenkään muun kuin lähettäjän itsensä luulisi tuntevan, vaan joka

kuitenkin jo ennen illan tuloa oli levinnyt koko Ryforsiin tuollaisella

nopeudella, joka on niin omituinen pikku yhteiskuntain salaisuuksien

levenemisellä.

Kuiskaeltiin toinen toisilleen, että siinä oli tehty selko asemasta

tehtaalla, mutta että pääponsi tuossa kirjeessä oli se, että

sahanhoitaja, joka oli kuin Bernfeltin oikea käsi ja oli jo viisitoista

vuotta hoitanut tehtaan asioita, sanoi siinä ettei hän halua jäädä

sinne enää vastaiseksi, jos kamariherra ei aikoisi toimittaa pastori

Wallneria pois sieltä.

Oli kumminkin onnettomuus, ettei sahanhoitaja ollut pitänyt

salaisuutenaan kirjettään Bernfeltille, sillä huhu siitä, jota piakkoin

seurasi toinen, joka tiesi kamariherran vastanneen että Robert niin

pian kuin suinkin toimitettaisiin pois, vaikutti vaan kiihoittavasti

työväen mieliin, ja jo alettiin kuulla, milloin yhdellä haaralla,

milloin toisella, että jos kauppias ei tinkisi tavarojensa hinnasta

kysymyksessä olevaa kymmentä prosenttia, niin työväki siihen sijaan

aikoisi vaatia palkankoroitusta ja tehdä työlakon, ellei siihen

suostuttaisi.

Mutta eräänä aamuna, noin kolme viikkoa myöhemmin kuin kirjoitus oli

"Länsposten'issa", räjähti uusi pommi. Eräs pieni, kaupungissa

ilmestyvä häväistyslehti hyökkäsi nimittäin Robertin luonteen ja

yksityiselämän kimppuun, ja tuo hyökkäys oli, vaikkei nimiä ollutkaan

julaistu, kuitenkin niin läpikuultava, ettei kukaan voinut epäillä ketä

siinä tarkoitettiin. Likaisilla väreillä siinä oli kuvailtu eräs

uudenaikainen Tukholman pappi, joka oli ollut rakkaussuhteissa

muutamaan ylhäiseen naituun naiseen, joka kyllästyttyään rakastajaansa,

naitti hänelle tyttärensä ja sitten toimitti nuoren pariskunnan pois

kaupungista. Sama pappi sitten syöstynä yhteiskunnan korkeimmilta

kukkuloilta, jonne oli kokenut kavuta, nyt tahtoi taasen päästä ensi

sijaan laittamalla välinsä hyväksi rahvaan kanssa; y.m. samaan

suuntaan.

Kun "Länsposten'in" kirjoitusta tutkittiin mielihalulla, niin on helppo

ymmärtää minkälainen makupala "Trumpeten'in" juttu oli Ryforsille ja

ympäristölle. Useimmat kyllä inholla heittivät lehden käsistään ja

vakuuttivat, ettei kukaan kelpo ihminen kiinnittäisi mitään huomiota

tuollaisiin häväistysjuttuihin, vaan se ei estänyt kutakin lukemasta

"Trumpeten'ia" eikä Robertin nimeä joutumasta varjoon. Muutamat

henkilöt tekivät keskenään suurimmalla luottamuksella toisiinsa hienoja

viittauksia tunnettuun sananlaskuun: "Ei savua, jos ei tulta!"

Robertiin koski kovasti tuo salakavala parjausjuttu, ei juuri oman

itsensä vuoksi -- sillä jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuntenut

itsensä aivan karaistuksi koko jutun suhteen -- vaan Gabriellen vuoksi.

Hän koetti kyllä pysyttää uutista häneltä salassa, mutta jos hän olisi

onnistunutkin siinä, vaikka se ei suinkaan ollut helppo, niin kuitenkin

olisivat hänen vaivansa menneet hukkaan sen kautta, että eräs hänen

vihamiehensä, joka oli kyllin terävä huomaamaan arimman kohdan hänessä,

kerran nimensä salaten lähetti Gabriellelle lehden. Hän huomasi heti,

tullessaan kotia puolenpäivän aikana, että Gabrielle oli lukenut sen,

ja vaikka tämä, nähdessään Robertin ankaran tuskan, ylenkatseellinen

hymy huulilla, vakuutti olevansa täydelleen välinpitämätön mokomasta

juorusta, tiesi Robert tämän tapauksen yhä vain lisänneen hänen

inhoansa Ryforsiin ja sen väestöön.

"Trumpeten'in" hyökkäyksen jälkeisenä päivänä heitettiin kauppamies

Bångille taas kivi -- tällä kertaa ei kuitenkaan päähän, vaan

makuuhuoneen akkunasta sisään. Vaikka poliisitutkinto pantiin toimeen,

ei nytkään saatu selville syytä; tosin epäiltiin kahta työmiestä, mutta

ne kielsivät, eikä ollut mitään todistuksia.

Kauppamies Bångille alkoi ahdinko jo käydä liian painavaksi ja lisäytyi

yhä, kun "Fanan" torjui "Trumpeten'in" hyökkäyksen "pilkuttamalla"

kauppamiehen pastori Wallneria vastaan tehtyjen herjausten

kirjoittajaksi ja tekemällä koko joukon salaviittauksia, yhtä

häpeällisiä ja läpinäkyviä kuin "Trumpeten'in" julkaisemat,

kauppamiehen entisestä elämästä ja avio-suhteista. Kauppamiesparka

vääntelihe tuskissaan, kun häntä ahdistettiin joka haaralta. Nuo

kauheat kivet olivat tärisyttäneet koko hänen hermostoansa, niin että

hän alkoi vapista kuin lapsi, kun joku vaan koski konttoorin ovea.

Hänen hyvä yö-unensa oli kerrassaan mennyttä; hän näki unia vain

murhista ja päällekarkauksista ja heräsi likomärkänä hiestä,

päästäen tuskan huudahduksia, jotka pelästyttivät koko talon. Sen

lisäksi tuli lehdissä sietämätön kiista, josta ei näkynyt koskaan

tahtovan tulla loppua, ja jossa kauppamiehen kaikkia olosuhteita

niinhyvin yksityis- kuin liike-elämässä käytettiin puolustus tai

hyökkäys-aseina. Haa, kuinka hän vihasi tuota kalpeanaamaista,

hurskas-kasvoista, kavalakatseista pappia. Hän olisi ollut kovasti

mielissään, jos _hänenkin_ päähänsä ja _hänen_ makuuhuoneesensa olisi

heitetty muutama kivi!

Mutta Robert sai olla rauhassa kaikista sellaisista hälyytyksistä;

mielipide kääntyi yhä enemmän kauppamiestä vastaan, ja kun hän vihdoin

sai kuulla, että toimeentulevat työmiehet aikoivat muodostaa

yhdistyksen, joka tilaisi tavaransa kaupungista, ellei kauppamies

alentaisi hintojansa, niin hän tunsi että hänen ennemmin tai myöhemmin

täytyisi antaa perää.

Eräänä päivänä sai siten koko Ryfors ihmeekseen kuulla sen uutisen,

että kauppias Bångin oli täytynyt alentaa hintansa kymmenellä

prosentilla sen ahdinkotilan johdosta, johonka rahvaan tyytymättömyys

ja sanomalehtien asiaan sekaantuminen oli saattanut yleisen

mielipiteen. Eri puolueiden välinen taistelu oli kestänyt useampia

kuukausia, kunnes se vihdoin päättyi voittoon, jommoista Robert tuskin

oli odottanut, ja joka luonnollisesti herätti yhtä paljon riemua ja

ihastusta työväen keskuudessa, kuin katkeruutta ja kiukkua

vallanpitäjissä.

Kaikkien niiden ikävyyksien korvaamiseksi, jotka Robertia näinä aikoina

olivat kohdanneet, sai hän yhä enemmän osakseen työkansan rakkautta.

Naisväki jumaloitsi häntä ja itki sunnuntai toisensa perästä hänen

saarnojaan kuullessaan, jos he tapasivat häntä ulkona ja hän puheli

heidän kanssaan jonkun sanan, kerrottiin sitten kotona tuo tapaus

suurena unohtumattomana onnena. Jyrkimmät työmiehistä kutsuivat häntä

jo omakseen ja olivat siinä varmassa vakaumuksessa, että hän

vastedeskin, jos työlakko mahdollisesti sattuisi, olisi heidän

puolellaan. Noin viikkoa myöhemmin kuin Bångin tappio, oli Robertin

syntymäpäivä. Sen päivän aamuna oli melkein koko sahan työväki

kokoutunut hänen pihalleen toivottamaan hänelle onnea ja jättämään

hänelle muistolahjaksi korukansiin sidotun Pyhän Raamatun. Varmasti

esiintyvä sahantyömies Bengt Vester, joka tilasi "Fanan"-lehteä ja ajoi

jyrkintä politiikkaa, piti juhlapuheen, jossa hän hartaalla innolla

ilmaisi työkansan kiitollisuuden ja mielihartauden tunteet pastoria

kohtaan.

"Sillä paikka on nyt kerran sellainen", puhui hän lopuksi, "että me

työmiehetkin olemme ihmisiä, vaikka ylhäiset ihmiset luulevat, että

meillä on toisenlaiset ajatukset, niinkuin meillä on käsissä karkeampi

nahka. Mutta nähkääs, karkea nahka tulee raskaasta työstä, se on

ulkonaista, eikä se vaikuta ollenkaan ihmisen mielenlaatuun. Sen

vuoksi, kun joku on ystävällinen ja tarkoittaa, meidän hyväämme, niin

mekin tunnemme kiitollisuutta ja mielihartautta, ja juuri sen vuoksi

olemme nytkin keräytyneet tänne toivottamaan pastorille kaikkea

mahdollista hyvää hänen syntymäpäivänään."

Samalla kannettiin esiin syntymäpäivälahja, joka mies heilutti hattuaan

ja kaikuva eläköönhuuto kajahti halki kirkkaan aamu-ilman ulos

lahdelle.

Syvästi liikutettuna Robert kiitti heitä, vakuuttaen pitävänsä aina

heidän puoltaan, niinkauvan kuin he vaatimuksiaan esittäessään eivät

poikkeaisi lain ja oikeuden tieltä ja lisäsi sitten että hän muistoksi

tästä päivästä jättää heidän huostaansa sata kruunua rahaa, josta

tulisi perustus lainakirjastolle, jota hän jo kauvan oli mielinyt

järjestää työkansalle.

Sitä seurasi uusi vielä voimakkaampi eläköönhuuto, jonka karjuttua

työmiehet hyvästiksi nostettuaan lakkia palasivat sahalle. Tieto tuosta

ihmeellisestä tapahtumasta, Vesterin puheesta ja lainakirjaston

perustamisesta levisi nopeasti ympäri koko tuon pikku yhteiskunnan.

"Noh, onkos totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että pastorille nyt

on pistänyt päähän lainakirjaston ja lukutuvan järjestäminen täällä

olevalle työväelle?" kysyi sahanhoitaja seuraavana päivänä tavatessaan

Robertin konttoorissa.

"Kyllä", vastasi Robert tyynesti, "se on totta. Olen kauvan ajatellut

sitä, lauvantai-illoin olen aina mielikarvaudella havainnut rahvaan

keräytyvän paremman huoneuston puutteessa Bångin kauppapuotiin,

lukemaan 'Fanan'-lehteä, ryyppimään ja kiroilemaan. Minä luulen ettei

mikään vaikuta niin ylentävästi ja alentavasti kansan siveyteen, kuin

se tapa, jolla joutohetket vietetään, ja luulen, että meidän

parempiosaisten velvollisuus on, jos vain suinkin voimme, koettaa saada

nuo joutohetket niin hauskoiksi ja samalla niin jalostuttaviksi kuin

suinkin."

"On kyllä", murahti sahanhoitaja vastaukseksi, "mikäli se vain on

mahdollista. Mutta minä luulisin ettei pastori koskaan voi pakoittaa

työväkeä istumaan lyhyet joutohetkensä ja lukemaan jalostavia kirjoja."

"Niinpä niin, saammehan nähdä", sanoi Robert hymyillen. "Olenpa juuri

aikonutkin kysyä teiltä, sahanhoitaja, tokko antaisitte meidän

käytettäväksemme sen vanhan makasiinihylyn; luulisinpa järjestämällä

sitä, kattamalla sen seinät ja hankkimalla sinne hiukan huonekaluja ja

hyllyjä siitä tulevan jotakuinkin hauskan huoneen?"

Sahanhoitaja puisteli päätään.

"Luonnollisesti teette, niinkuin teitä haluttaa", vastasi hän kuivasti,

"mutta makasiinia minä en anna siihen. En millään muotoa voi kannattaa

yritystä, joka minusta on sekä tarpeetoin, että sopimatoin. Mitä

kaikkia luulettekaan, pastori, että he alkaisivat puuhata siellä

makasiinissa, jos me nyt teidän toivomuksenne mukaan korjaamalla

tekisimme siitä lainakirjaston? Lukisivat muka? Vielä mitä,

lörpöttelisivät ja elämöisivät, ja sitä voivat yhtä hyvin tehdä

kauppapuodissakin. Oletan juuri miten Johan Hult, ja vanha lurjus Bengt

Vester lukisivat hartauskirjoja, sillä sellaisiahan kai pastori aikoo

tunkea heidän käsiinsä? Ei, tiedättekö pastori, mitä teidän

'lukusalistanne' tulisi? _Työlakko-yhdistys_ siitä tulisi, eikä mikään

muu, sen takaan minä."

"Ja mistäs sahanhoitaja sen tiedätte?" väitti Robert, "kuinka te

tiedätte, eikö juuri siten, että myönnyttäisiin työväen toivomuksiin

parantamalla heidän asemaansa, _ennenkuin_ ovat kerinneet sitä

vaatimalla vaatia, mistä tiedätte, eikö juuri siten voitaisi estää

työlakkoja? Minä puolestani luulisin työlakkojen paremmin syntyvän

kauppamiehen puodin tiskin luona viinilasin ääressä, kuin valoisassa,

lämpimässä kokoushuoneessa, jonka hyväntahtoisuus ja veljellisyys olisi

järjestänyt. Jumalan sanassa kehoitetaan meitä voittamaan paha

hyvällä."

Sahanhoitaja kohautti olkapäitään, suu ylenkatseellisessa

pilkkanaurussa.

"Myöskin on sananlasku, joka sanoo: 'tee talonpojalle oikein, vaan älä

koskaan hyvää.' Sama soveltuu työmieheen. Tee hänelle oikein, vaan älä

hiuskarvaakaan enemmän. Mikä menee siitä yli, sitä ei hän voi, niin

totta kuin minä elän, sietää. Hänestä tulee ylenmielinen, rohkea ja

vaatelijas, se on ainoa kiitos jonka siitä saa!"

"Ja kenen luulettekaan antavan suurempaa arvoa menestymiselle, kenen

luulettekaan osoittavan enemmän kiitollisuutta hyvyydestä ja

hyväntahtoisuudesta? Luuletteko, että työväeltä erityisesti puuttuu nuo

ominaisuudet?"

"Niin, sitä juuri luulen", vastasi sahanhoitaja kiivaasti, "en vain

luule, tiedän sen kokemuksesta. Te, pastori, olette nyt ollut täällä

pari vuotta ja luulette tuntevanne täkäläiset olosuhteet ja työmiehet

paremmin kuin muut. Mutta 'vanha on vanha', ei siinä auta mikään. Olen

nyt viisitoista vuotta hoitanut työväkeä täällä ja tiedän kuinka sitä

on kohdeltava, jotta siitä tulee kelvollisia, hyvänkurisia työmiehiä.

Ja paraimpia keinoja sen tarkoitusperän saavuttamiseksi on juuri se,

mitä äsken sanoin: tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää.

Alahan hemmoitella sitä ihmisrakkaudella ja muulla tuommoisella, joka

on aivan saman tekevä kuin tekisit heistä uppiniskaisia, kelvottomia

työmiehiä."

"Vaan kukas on sanonut, että etusijassa on tärkeintä tehdä rahvasta

kunnollisiksi työmiehiksi?" väitti Robert vastaan. "Onhan jotain paljon

tärkeämpää, mille on annettava etusija, ja se on auttaminen kaikkia

tulemaan hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi."

"Vai niin, niin, se käy päinsä", vastasi sahanhoitaja, selvään

näyttäen tekevän kiusaa, "mutta pastori, teidän täytyy suoda minulle

anteeksi, että minun, suuren tehtaan hoitajana on pitäminen ensi

velvollisuutenani sitä, että katson, jotta työväki on kelvollista ja

hyvän kurista, niin hauska kuin olisikin tehdä heitä 'onnellisiksi'."

Robert kohotti olkapäitään hymähtäen; mitä hyödyttikään keskustelun

jatkaminen, joka ei veisi muuhun tulokseen, kuin lisäisi mielikarvautta

ja jännitystä? Hän ei siis koettanut puolustaida sahanhoitajan

viimeistä iskua vastaan, vaan siirsi puheen toiseen, vähemmän tärkeään

aineeseen ja sitten sanoi hyvästin ja lähti pois konttoorista.

Robert ei sen koommin puhunut sahanhoitajan kanssa vanhan makasiinin

käyttämisestä työväen kokoushuoneeksi, mutta vähän myöhemmin saivat

Ryforsin asukkaat hämmästyksekseen nähdä että pastori, itse

käännyttyään Bernfeltin puoleen, oli saanut tältä luvan menetellä

mielensä mukaan tuon vanhan hökkelin kanssa, omalla kustannuksellaan

järjesti siitä yhdistyshuoneen, johon kansa työstä päästyään sai

kokoontua lukemaan tai keskustelemaan.

Sahanhoitajasta tuli nyt melkein yhtä ärtyisä Robertin vihamies, kuin

itse kauppamies Bång oli, ja Robert luuli kuulevansa sanoja sellaisia

kuin "rahvaan suosionpyydystäjä", "petturi", "narri", menipä hän minne

hyvänsä. Mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä karaistuksi kaikkia

mieskohtaisia ikävyyksiä vastaan, niin onnellinen oli hän saatuaan

aikeensa toteutumaan.

Sali, jonka järjestäminen oli ollut hänelle siksi kallis että hänen

täytyi velkaantua voidakseen pysyä yrityksessään, oli nyt valmiina

kirjoineen ja sanomalehtineen ja myöhemmin keväällä vihki Robert sen

tarkoitukseensa juhlallisesti kokoontuneen työkansan kiitollisuudesta

riemuitessa.