IX.

Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana

siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu

kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli

menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen,

valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen

vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä.

Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen

takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli

kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja,

ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä

nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät

oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen

ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina

onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä

suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä

tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää

vieraille, joita odotettiin kello kuusi.

Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi

tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä

ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän

näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon

ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.

"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi

hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun

tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki

mitä huonointen."

"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän

huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."

"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork,

"ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he

halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."

"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti

asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.

"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli

hauskaa -- mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi ... kun

kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti ...

mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?... Liina,

juoksehan hakemaan ... ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei

taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle... Mutta mitä tämä on?"

jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi

pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.

"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta,

se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."

"Vai niin", vastasi rouva Stork nöyrästi ja asetti kääryn tuolille ja

meni sitten makuuhuoneeseen ompelemaan nappia läninkiinsä ja

pukeutumaan.

Sekä rouva että Liina tulivat kuitenkin, edellisen onnettomuuden

ennustuksista huolimatta, niin varhain valmiiksi, että saivat odottaa

vieraitaan melkein neljännestunnin, mikä antoi rouva Storkille aihetta

tuumimaan, liekö Liina kutsuessaan vieraita sanonut väärän päivän,

koska he viipyivät niin kauan?

"Niin, taikka ehkä kaikki kolmekymmentä ovat sairastuneet", vastasi

Liina lyhyesti.

Vihdoinkin syntyi etehisessä liikettä, ja heti sen jälkeen astui rouva

Kernell Styrkön sahalta vierashuoneesen. Hänen jälkeensä tulivat,

ainoastaan muutaman minuutin väliajalla, muutkin vieraat, läheisten

sahojen hoitajain rouvat, rouva Berger kaupungista lapsineen ja

koti-opettajattarineen, kaksi kansakoulu-opettajaa, rouva Aurell

tyttärineen y.m. Nämät olivat naiskutsut, joissa ainoastaan muutamat

harvat, valitut herrat, niinkuin tohtori Sandin, saivat olla

mukana. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin Storkin perheen eri

äänenvivahduksilla lausuttua: "hyvää päivää, tervetuloa, olkaa hyvä ja

istukaa!"

Niinpian kuin seurassa vallitseva ensimmäinen jäykkyys oli haihtunut ja

rouvat, kursailtuaan hetkisen keskenään, mikä saattoi rouva Storkin

pari kertaa huokaamaan, olivat istuutuneet sohvaan ja tuoleille,

ylt'ympäri, syntyi vilkas keskustelu, joka jatkui kunnes Gabrielle

saapui, jolloin koko seura äkkiä vaikeni ja kaikki läsnäolijat loivat

katseensa tulijaan.

Gabrielle raukka ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kömpelöksi

ja kykenemättömäksi kuin näiden vieraiden ihmisten keskuudessa, jotka,

vapaasti ja iloisesti keskustellen toistensa kanssa, heti hänen

astuessaan huoneesen muuttuivat jäykiksi ja harvapuheisiksi. Rouvat

Berger ja Kernell nousivat heti sohvasta ja astuivat syrjään luoden

epäluuloisia katseita vastatulleeseen.

Ei emäntäkään millään tavalla edistänyt tilan parantamista;

tervehdittyään Gabrielleä ja pari kertaa toistettuaan: "hyvin

tervetullut", asettui hän keskelle lattiaa ja esitteli kaikki

vieraansa, huokasi, sanoi vääriä nimiä, korjasi ne ja huokasi vieläkin

syvempään. Koko tämän ajan vallitsi huoneessa mitä täydellisin

kuolonhiljaisuus, joka teki tuon pitkäveteisen, ikävän toimituksen

peloittavan juhlalliseksi.

Heti kun esitteleminen oli ohitse, kiiruhti rouva Stork saliin,

vakuutettuna siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut kahville,

koskei Liina tullut ilmoittamaan hänelle, että se oli tuotu sisään, ja

niin jäi Gabrielle istumaan aivan yksin, ilman että kukaan vieraista

koettikaan puhella hänen kanssaan. Ei kenenkään päähän edes

pistänytkään, että hän saattoi tuntea itsensä ujoksi ja hyljätyksi,

päinvastoin, kaikki pitivät ylpeytenä jäykkyyttä, jolla hän peitti

vastenmieliset tunteensa, ja koko huoneen läpi kulki ikäänkuin salainen

päätös, ett'ei kukaan tunkeutuisi hänen päälleen, että tuo ylhäinen

tukholmalainen nainen saisi nähdä, että täälläkin oltiin hienotunteisia

j.n.e.

Onneksi toki rouva Stork keskeytti raskaan mielialan tullessaan sisään

ilmoittamaan kahvin jo olevan, valmista. "Olkaa hyvä ja tulkaa juomaan

kuppi kahvia", toisti hän kerran toisensa perään kulkien ympäri

huonetta vähän väliä kumartaen ja tehden kädellään kutsuvia liikkeitä.

Rouvat ja neidit nousivat nyt hitaasti ja lähestyivät ovea. Mutta

tässäpä tuli äkkinäinen pysähdys; ei kukaan tahtonut ensiksi astua

tuota kamalaa askelta saliin. Rouva Berger tiesi, että jos hän astuisi

ensiksi, katsoisi rouva Kernell hänen tulleen ylpeäksi siitä, että

hänen miehensä oli valtiopäivämies ja rouva Kernell tiesi, että jos hän

sen tekisi, tulisivat Bergeriläiset sanomaan, että Kernelliläiset yhä

enemmän ja enemmän ylpeilivät suurista tuloistaan. Ei kukaan muistakaan

uskaltanut tunkeutua esille, vaan ahdinko tuli yhä suuremmaksi ja

suuremmaksi ja turhaan kaikuivat takaapäin rouva Storkin epätoivoisat

ja maltilliset kehoitukset: "tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin!"

Vihdoinkin rouva Berger rohkaisi mielensä, tarttui rouva Kernellin

käsivarteen ja sanoi, leikillisesti nauraen, ettei hän tiennyt mitään

pahempaa kuin kursailemisen ja meni sitten saliin. Rouva Kernell myönsi

tämän yhtä vapaalla ja leikillisellä tavalla, joka vähitellen levisikin

koko seurueesen ja herätti äärettömän monta samanlaista vakuutusta ja

hymyillen tehtyjä viittauksia tuohon salaperäiseen syntipukkiin

"Ryforsilaiseen."

Kun kahvi oli juotu, vietiin vieraat jälleen vierashuoneesen, rouva

Storkin yhä uudelleen hätäisesti kehoittaessaan: "olkaa hyvä ja käykää

sisään, olkaa hyvä, ja käykää sisään." Täällä rouvat asettuivat pöydän

ympärille ja ottivat esiin käsityönsä; nuoret sitä vastoin jäivät

saliin, josta pian kuului naurua ja puhetta, mikä todisti ainakin

heidän olevan iloisia ja vapaita.

Mutta vierashuoneessa, jonne Gabriellen arvonsa tähden täytyi jäädä,

oli sen sijaan kahta jäykempää. Keskustelut olivat kyllä vilkkaita,

mutta ne eivät yleensä ulottuneet muuta kuin kahteen henkilöön ja

koskivat asioita ja oloja, jotka olivat Gabriellelle kerrassaan outoja

ja joita ei kukaan liioin hänelle selvittänyt.

Gabriellen vieressä istui pieni, luu-kuiva, nainen, joka tuskin

ollenkaan otti osaa muiden keskusteluun, ompeli vaan uutterasti

koru-ompelua ja näytti ystävälliseltä ja hymyilevältä. Kun ei kukaan

puhunut Gabriellen kanssa, ja hänen naapurinsa toisella puolella

lakkaamatta puhuivat kuiskaamalla asiasta, joka kuului tapahtuneen

Ryforsissa toissa vuonna, kääntyi Gabrielle vihdoinkin pienen

äänettömän, hymyilevän eukon puoleen ja päätti epätoivoissaan aloittaa

keskustelua hänen kanssaan.

"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen

jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan

sanoakseen jotakin.

Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen

ja sanoi ystävällisesti:

"Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule

oikeen hyvin."

"Meillä on ollut niin kaunis kevät", toisti Gabrielle naapurinsa

korvaan. Samassa huomasi hän kauhukseen, että keskustelijat hänen

vieressään olivat vaienneet kuullakseen mitä hän sanoi.

"Kuinka sanoitte?" vastasi eukko yhtä ystävällisesti ja hymyillen ja

asetti kätensä korvan ympärille ja vei ihan Gabriellen suuhun asti.

Nyt vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus! kaikki ihmettelivät mitä

Gabriellellä ja vanhalla kuurolla neiti Lorénilla olisi toisilleen

sanottavaa.

Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka,

hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä

jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut

harvinaisen kaunis.

"Ahaa ... vai niin ... niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka

oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus

onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa,

että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni

tietysti..."

"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta

täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin

hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, ... ilma, ilma..."

"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä,

"niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma ...

ihana kevät-ilma ... en muista meillä moneen vuoteen olleen

sellaista..."

"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.

"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta

myöhemmin."

"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei

kukaan vastustanut.

Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti

ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen

helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen

salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.

Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään

naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan

aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta

mitenkä hän saisi illan kulumaan? -- oli vielä ainakin pari tuntia

illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että

joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku

rupeaisi voimaan pahoin -- mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta

nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään

toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää,

rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin

tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi

kuiskaamalla puhua omista asioistaan.

Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen,

kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät,

iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.

Gabriellen silmät seurasivat samaa suuntaa ja ilokseen näkikin hän

ovessa tohtori Sandinin, joka seisoi siinä punaisena ja lämpimänä

jotakuinkin pölyisessä matkapuvussa, vaan säteillen ilosta ja

voitonvarmuudesta, että naiset häntä riemulla tervehtivät, minkä

näköinen hän sitten olikaan ja milloin tahansa hän tulikaan.

"Voi, miten kiltti olettekaan, tohtori!" huudahti rouva Stork, äkkiä

nousten tuolilta ja rientäen häntä vastaan, "niin, meidän tohtori on

sentään herttaisin ihminen, mikä löytyy..."

Tohtori vastasi rouva Storkin tervetulijais-tervehdykseen aivan

vapaasti syleilemällä häntä ja taputtamalla häntä käsivarrelle ja rouva

Stork taas puolestaan näytti niin tyytyväiseltä ja iloiselta,

jommoiseksi ainoastaan tohtori Sandin saattoi tehdä hänet.

Tämä kulki nyt ympäri tervehtien naisia. Hänellä oli kaikkia varten

ystävällisiä, leikillisiä sanoja, jotka synnyttivät tyytyväisiä

hymyilyjä, ja vaikk'ei neiti Lorén voinut kuullakkaan, mitä hän sanoi,

oli hän kuitenkin vakuutettu, että se oli hyvin sukkelaa ja lausui

heti, sydämmellisesti nauraen: "niin kyllä, niin kyllä!"

Lopetettuaan tervehtämisensä, tuli hän istumaan Gabriellen viereen sekä

rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja hypistelemään hänen

ompelutarpeitaan. Gabriellen kasvot olivat nyt kokonaan muuttuneet,

jäykkä, ylpeä piirre, joka äskettäin oli ollut hänen huulillaan, oli

kadonnut, ja hän keskusteli iloisesti ja vapaasti tohtorin kanssa.

Rouva Berger ja rouva Kernell loivat toisiinsa merkitsevän katseen. Vai

niin, hän oli sellainen, joka ei viihtynyt naisten seurassa!

Senpätähden hän äsken näyttikin niin jurolta ja jäykältä.

Nyt tuli Liina sisään tuoden tohtorille kahvia, jota juodessaan rouvat

istuivat ympärillä ja katselivat niin ihastuneina, kuin jos tohtori

olisi ollut lempikoira, joka kerran sai syödä niin paljon kuin sitä

vaan halutti.

"Kas niin, nyt ollaan ravittuja ja tyytyväisiä", sanoi tohtori, laskien

luotaan toistamiseen tyhjennetyn kuppinsa ja pyyhkien partaansa ja

viiksiään, "se pitää kuitenkin paikkansa, ett'ei meidän maailman

katsantokantamme ole muuta kuin ravitsemiskysymys!"

"Niin, miehille!" lausui rouva Berger, pontevasti kehittäen lankaa

kerältään ja luoden tohtoriin moittivan katseen, "heille on ruoka

kallisarvoisempi kuin puoli elämää, mutta naisilla on pyrintöjä, jotka

ovat korkeampia ja tärkeämpiä kuin kylläksi syöminen, saan minä luvan

ilmoittaa tohtorille!"

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva Berger", vastasi tohtori rukoilevasti,

"mutta niin korkealle kuin asetankin naisen, -- ja te voitte kaikki

todistaa, minun sitä tekevän -- millään muotoa voi suostua siihen,

ettei ruoka hänellekin ole hyvin tärkeä osa elämän ylläpitämiseksi. Tai

kuinka, neiti Lorén?" jatkoi hän ja kääntyi huutaen kuuron neidin

puoleen, "kyllä minä luulisin ainakin teidän olevan hyvin riippuvaisen

kahvikupistanne?"

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi neiti Lorén, joka tällä kertaa

onnistui löytämään aivan oikean vastauksen.

"Emme siltä saa tulla vihamiehiksi", jatkoi tohtori, noustessaan ja

mennessään rouva Bergerin luo, "tiedättehän rouva Berger, kuinka minä

suosin naiskysymystä ja että minun mielipiteeni on, että naisten tulee

saada lukea itsensä miksikä tahansa -- paitsi lääkäriksi, se on ainoa

pikku seikka, jonka hän mielestäni voi jättää tekemättä -- muuten,

niinkuin sanottu, miksikä tahansa. On vaan yksi seikka, joka ei

mielestäni todista hyvää naisista ja se on, että mies, olkoonpa hän

kuinka ruma ja yksinkertainen ja ikävä tahansa, kuitenkin niin helposti

saa itselleen vaimon."

Paheksuvien ja tyytymättömien äänien kohina keskeytti tohtorin.

"Odottakaa, odottakaa, niin saatte kuulla!" jatkoi tohtori, tehden

kädellään suuremmoisen liikkeen. "Tiedättekö milloinkaan nähneenne

mitään suurempaa ja vastenmielisempää kuin pieni pehtori Wetterling

punaisine viiksineen ja marraskuun aikuisine silmineen -- vaikka ehkä

hän on naisväen mieluinen ... en tiedä, heillähän kuuluu olevan niin

erilaiset mielipiteet kuin herroilla."

"Oi ei ... ei ... hän on kauhea ... hänestä ei suinkaan kukaan saata

huolia..." kaikui nyt kuin yhdestä suusta tohtorin ympärillä.

"Vai eikö?" vastasi tohtori riemuiten. "Mutta tässäpä erehdytte, hyvät

rouvani ja neitini! Joll'ei Ensbackan Hammar valehtele, eikä minulla

ole mitään syytä uskoa sitä, tulee Wetterling näinä päivinä

julkaisemaan kihlauksensa erään tytön kanssa, joka on kaikkein

kauniimpia paikkakunnalla."

"Mahdotonta ... ei, se on vaan juoruja ... kuka se olisi?" huudahtivat

kaikki naiset hellittäen käsityönsä ja uteliaalla hartaudella

tuijottaen tohtoriin.

"Niin kuka se voi olla", toisti tohtori ja katseli veitikkamaisesti

ympärilleen. "Ei mikään suurempi eikä pienempi kuin -- kauppias Bångin

kaunis koti-opettajatar! Mitä sanotte siitä uutisesta, luulisinpa sen

kelpaavan."

Hetken vaitiolo seurasi tohtorin odottamatonta ilmoitusta, mutta sitten

syntyi yleinen vilkas keskustelu, jossa jokainen, mahdollisuuden

mukaan, koetti huutaa kovemmin kuin toiset ja saada omaa mielipidettään

asiasta yleisesti tunnustetuksi.

Tohtori istui hieroen käsiänsä ja loi merkitseviä katseita Gabrielleen,

ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa "muistatteko, että sanoin, ett'ei

mikään maailmassa huvita Ryforsilaisia niin suuresti kuin kauppias

Bångin koti-opettajattaret!"

Keskustelun lopetti nyt ilmoitus, että illallinen oli pöydällä ja sitä

seuraavat tukalat hetket, jolloin seuran tuli astua saliin ja rouva

Bergerin ja rouva Kernellin tuli ratkaista vaikea tehtävä, yht'aikaa

olla vaatimattomia eikä ottaa ensiksi ruokaa, vaan ei myöskään sallia

toisen sitä tehdä. Mutta heti kun syöminen vaan oli tullut hyvään

vauhtiin, alkoi keskustelu uudestaan ja tällä kertaa nuoret tytötkin,

jotka nyt vasta saivat tiedon uutisesta, ottivat siihen osaa.

Illallisen kestäessä oli tohtori Gabriellen palveleva kavalieri, joka

toi hänelle ruokaa ja hyväntahtoisella leikillisellä tavallaan jutteli

hänen kanssaan, ilman että kumpikaan heistä välitti sisältörikkaista

katseista, joita aina väliin heihin luotiin.

"Niinpian kuin olette menneet, tulee keskustelu-aine muuttumaan",

kuiskasi tohtori. "Näin jo varmoja merkkejä, jotka viittaavat

muutokseen."

Gabrielle naurahti. "Kuka minua silloin puolustaa?" kysyi hän ja

katsahti tohtoriin vähän keikaillen.

"En minä suinkaan, sillä jos sallitte, pyydän saada saattaa teidät

kotiinne. Olen väsynyt pitkästä ratsastuksestani ja tahtoisin

mielelläni saada syytä lähteä täältä niin pian kuin mahdollista".

Gabrielle kiitti häntä vakuuttaen olevansa hyvin tyytyväinen, että joku

häntä saattoi, sillä hän ei ollut vielä voinut vapautua pelvosta, jota

hän tunsi kaikkia noita seppiä ja työmiehiä ja muita miehiä kohtaan,

joita täällä kaikkialla tapasi.

"Luuletteko niiden todellakin olevan vaarallisempia täällä kuin

Tukholmassa?" vastasi tohtori.

"En suinkaan. Mutta eroitus on siinä, että Tukholmassa näkee sentään

muitakin ihmisiä, vaan täällä on ainoastaan työmiehiä ja taas työmiehiä

ja vieläkin työmiehiä. Ja en voi sitä auttaa, -- olkoon se teistä

sitten ylpeyttä tahi mitä tahansa -- mutta minusta tuntuu rasittavalta

olla ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kanssa minulla

ei voi olla mitään yhteistä ei mielipiteissä, eikä tavoissa, eikä

tunteissa..."

"Luuletteko työmiesten todellakin ajattelevan ja tuntevan toisin kuin

te", vastasi tohtori hymyillen, "luuletteko, että he esimerkiksi

vihaavat toisella tavalla ja te toisella, että he rakastavat ja

ikävöivät toisin kuin te j.n.e.?"

Gabrielle katsoi häneen suurin silmin. "Siitä olen aivan vakuutettu,

enkä voi ymmärtää mitenkä te saatatte panna muuta kysymykseenkään. Eikö

kasvatus, tottumus ja ammatti vaikuttaisi ihmisiin ja tekisi heidät

erilaisiksi?"

"Tekevät kyllä, mitä tulee ulkomuotoon, käytökseen y.m. Mutta tunteet

ovat kaikissa kansanluokissa aivan samat, ja tunteet ne kuitenkin,

kaikesta huolimatta ovat pääasiana elämässä. Jos työmiehen vaimo tahi

kreivin tytär vihaavat, niin tuntevat he aivan samalla tavalla, vaikka

toinen ehkä asettuu pensaan taakse ja väijyy kilpailijaansa ja hyökkää

hänen päällensä lyöden ja piesten ja toinen taas levittää hänestä

pahoja huhuja. Siinä on koko eroitus."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten

tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset.

Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot,

jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan

luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla

kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme

lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään

muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä

tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja

minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi

puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että

köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."

"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi

tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin

tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa,

enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin

vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En

siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin

tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan

kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien

sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä

teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti

räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja

hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen

kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin

punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"

Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois;

Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin

lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan

tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset,

huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä

hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.

Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku

äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata

esiin.

"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa

erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin

voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää

edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen

olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa.

En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia

uskomaan, että -- erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, -- mutta

nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on..."

Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari

kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella,

mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia

huomioita Gabriellen sielu-elämästä.

"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse

itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa

sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse

puheliaisuus ja iloisuus..."

Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet?

Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat

hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan

arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä

paljoakaan ole..."

Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka,

vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa

keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin

kyllä, niin kyllä!"

Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli

rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut

lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.

"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän

tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään

helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän

tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut

sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka

aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle

avuksi!"

Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita

toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen

mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa,

ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat,

vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa

vastustaa häntä.

Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan

koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa

auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden

keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.