VIII.

Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja

levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi

hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa,

jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi

värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä

tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina,

kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen

olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla

puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja

koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat

pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli

kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork,

paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan,

edestakaisin piippua poltellen.

Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa

jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto,

joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja

lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan

tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja

orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen

mieli-alan.

Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi

yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine

nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja

lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä

takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa,

vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin

arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen

laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli

poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja

vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata,

kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel

koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän

lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, -- olisi ollut

mahdotonta laskea monennenko kerran -- mitenkä hänen oma käännytyksensä

oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen

mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän

ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa,

kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta

päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän

olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta,

tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli

raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta,

sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel

vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan

olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.

"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän

sanoo "katso" -- "katso", sanoo Hän...

Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko

jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä

tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa

siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin

korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän

vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.

Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja

ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät

nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella

olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti

miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä

erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin,

jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.

Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa;

se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin

työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen.

Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat

rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut

heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa

olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja

goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä

paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen

elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja

säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin

saarnalla ja virren-veisuulla.

Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat,

istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin

rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma

kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään

pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista

hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen

kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen

tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö

sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?

Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti

hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli

Gabriellen takana.

"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti

velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien

henkilöiden tuloa.

Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan

istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja

pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen

silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään

pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä,

jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi

voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset.

Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja

suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin

mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä

toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä

päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi

heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.

Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt

seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä

raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet

kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei

milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan

yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut

ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten

tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi

tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden

sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle

välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.

Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen

täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet

joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä

yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat

kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin

olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään

puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen

tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista

vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta

ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia

tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet

entistä kuulijakuntaansa.

Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä

ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli

rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen.

Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän

tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta

ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan

kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä

alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli

ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi,

sydämmensä kylmäksi...

Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan

kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä

peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin

syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi

voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti

tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja

silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän

asti ollut uskaltanut katsoakaan.

Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua,

alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan

pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki

saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä

ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian

pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.

"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.

Daniel sylkäsi ja käpristi silmäkulmiaan niin että hänen otsansa oli

tavallista enemmän äskettäin kynnetyn pellon kaltainen.

"Yksi on totuus, yksi on rakkaus ja yksi on usko", vastasi hän, "sitä

ei kukaan voi kieltää. Mutta kas uskoa, sitä ei hänellä sentään ole.

Mutta löytyy monta tietä, jotka vievät siihen ja sen mukaan kuin minä

voin nähdä on hän ollut jo kauan matkalla. Ja niinkuin on kirjoitettu

Esaiaksen 35 luvun 8 värsyssä: 'Siinä myös pitää matka ja tie oleman,

joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä

vaeltaisi, ja se pitää heidän edessään oleman, jota käydään, niin

ett'ei tyhmäkään eksy.' Hän sanoo tyhmäkään -- tyhmäkään hän sanoo.

Mutta perillä tämä ei vielä ole."

Robert ja Gabrielle lähtivät kirkosta toistensa seurassa. Gabrielle

keskeytti aina väliin kotimatkalla vallitsevaa hiljaisuutta, tehden

pilkallisia muistutuksia seurakunnasta, niinkutsuttujen säätyläisten

esiintymistavasta ja puvuista, mutta Robert oli koko ajan ääneti ja

hajamielinen. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi tarvetta saada

avomielisesti puhella jonkun kanssa, tarve, joka katkerammin kuin

milloinkaan ennen saattoi hänet tuntemaan vaimonsa ja hänen välillä

olevaa yhtämielisyyden puutetta. Yksimielisyys, johon hän, jos kohta

omasta vapaasta tahdostaan, kuitenkin niin äkkiä ja valmistumatta oli

tullut siirretyksi, täytti hänet halulla saada avata sydäntään. Vaikeus

paljastaa oma itsensä tekee aina niin hillitsemättömäksi umpimieliset

luonteet ja väliin saattaa heidät puhkeamaan valitukseen, joka kuulijan

mielestä on liioiteltu, kosk'ei hän voi aavistaa ett'ei siinä ilmaannu

ainoastaan hetken tuska, vaan vuosikausia kestäneet, salatut

kärsimykset. Vaan Robert ei voinut sanoa mitään; pilkallinen hymy

Gabriellen huulilla laimensi hänet. Hän tiesi, että jos hän vaan

viittaisikin levottomuuden ja epäilyksen tunteisiin, jotka hänen uusi

vaikutus-alansa hänessä herätti, Gabrielle heti voittoriemussa vastasi

hänelle: "johan minä sen sanoin, että sinä et tulisi viihtymään täällä

sen paremmin", ja sellaisen vastauksen paljas mahdollisuus saattoi

hänet yhä syvemmin ja syvemmin sulkeutumaan omaan itseensä.

Saavuttuaan kotiin, saivat he vieraakseen tehtaanlääkärin tohtori

Sandin'in, johonka he joitakuita päiviä sitten olivat tutustuneet. Kun

hän ei näyttänyt aikovankaan mennä pois, vaikka päivällisaika oli jo

käsissä, vaan istui huolettomana jutellen, kysyi Gabrielle eikö hän

tahtoisi syödä päivällistä heidän kanssaan, johon kysymykseen tohtori

nähtävällä tyytyväisyydellä vastasi myöntyvästi.

Tohtori Sandin oli keskikokoinen, tanakka nuori mies, jonka silmät

olivat siniset, hipiä heleän valkoinen ja käytti lasisilmiä. Koko hänen

olennossaan oli jotakin naisellista, hän puhui paljon ja innokkaasti ja

punastui niinkuin nuori tyttö, mutta hänen sukkelat vastauksensa ja

vilkkaat silmänsä estivät hänet näyttämästä veltolta ja tekivät hänet

miellyttäväksi henkilöksi. Sahalla hän olikin hyvin kansan mieleen,

kaikki hänestä pitivät, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat ja yleensä

tunnustettu totuus olikin, ett'ei seuraelämässä voitu saada aikaan

mitään hauskaa ja onnistunutta, ell'ei tohtori Sandin ollut mukana.

Gabrielleä hän näytti suuresti huvittavan. Tämä ei pitkiin aikoihin

ollut nauranut niin makeasti, kuin nyt kuullessaan tohtorin kuvauksia

seudun oloista, rouvien keskinäisistä arvoriidoista, ruokakauppias

Bångin voimattomista ponnistuksista päästä mukaan seura-elämään,

uteliaisuudesta ja levottomuudesta, joka täytti kaikkein mielet, kun

jotkut pidot olivat tulossa j.n.e.

"Mutta eikö heillä todellakaan ole minkäänmoisia ylevämpiä pyrintöjä

täällä?" kysäsi Gabrielle yhä nauraen.

"Ei minkäänmoisia, ei kerrassaan minkäänmoisia. Tätä nykyä en tiedä

mitään korkeampaa kuin rouva Bång'in viimeisen kotiopettajattaren, hän

nimittäin vaihtaa kotiopettajattaria noin joka toinen kuukausi, ja

rouva Stork'in kahvikestit huomenna. Mutta nepä ovatkin mitä

suurimmassa määrässä huvittavat ... voitte olla varma siitä, että nyt

kuiskataan ja kysellään jokaisen talon nurkalla: 'oletko kutsuttu

Stork'ille?' 'En, sitä en ole...' 'Sepä on kummallista, ja

Petterson'itkin ovat kutsutut.' 'Ovatko Petterson'it kutsutut, jotka

eivät milloinkaan ennen ole käyneet siellä, se on omituista' j.n.e."

"Ehkäpä minä sitten jatkan samaan tapaan", sanoi Gabrielle hymyillen,

"teitä on tietysti myöskin kutsuttu huomiseksi?"

"Tuosta näette mitenkä se tarttuu", vastasi tohtori nauraen,

"uskomatonta on miten virkeitä bakterioita Ryforsilaisella

laverruksella on. Sitten on vielä eräs seikka, joka on hyvin

kallis-arvoinen muistiinpano Ryfors'in aikakirjoissa. Kaikilla

ihmisillä täällä on nimittäin tapana kalvaa joitakuita määrättyjä,

salaperäisiä henkilöitä, joita kutsutaan Ryforsilaisiksi. Keitä nuo

raukat oikeastaan ovat joilla 'ei milloinkaan ole hienotunteisuutta

eikä ihmis-älyä', jotka 'eivät milloinkaan tiedä kuinka tulee

käyttäytyä oikein sivistyneissä piireissä' j.n.e. sitä ei kukaan vielä

milloinkaan ole voinut saada selville, mutta saattepa itse kuulla,

ett'ette voi olla montakaan minuuttia jossain seurassa, ilman ett'ei

tuo salainen syntipukki, jota kutsutaan Ryforsilaiseksi tule esille ja

saa nuhteita. Mutta mitä te kysyittekään? Olenko minä huomenna

Stork'illa? Pyydetty minua tosin on, vaan en voi sinne talla, ikävä

kyllä, minun täytyy huomenna lähteä sairaan luo, enkä tule takaisin

ennenkuin ylihuomenna."

"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen

kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin

teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua

laisinkaan miellytä."

Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja

katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli

tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja

Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan

huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut

salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen

nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko

hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.

Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori

Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen.

Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja

hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut

odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä,

katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen

kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli

ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa

syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto

olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin

ollut.

Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven

edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä

surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli

äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka

oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet

kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle

ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli

tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta.

Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän

ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän

kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen

kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli

itkenyt.

"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois

pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.

"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi

laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"

"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin

koetamme!"

Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet,

kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.

Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin

saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä

huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja

niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka

kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin

vahva tenori häntä tuki.

"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan.

"Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän

vielä kerran."

Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja

Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi

ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.

"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä

harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"

"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin

tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä

olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta

jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa

ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi

suuressakaan suosiossa."

Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä,

puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos

kadulle.

Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa

liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt

kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei

ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin

niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin

muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada

nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea

samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa,

jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha

rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti

ilmi tuleen!

Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin

puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan

näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän

halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna

minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua,

niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän

vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui

vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko

jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?

Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka

ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään

sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia

vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään,

vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.

Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen

nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni

saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei

ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli

odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei

luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa

sydämmessä, saavuttaisi vastausta.

Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se

hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui

silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä

oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti

olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy

nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen

kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.

Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät,

kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa,

Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.