VII.

Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs

Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin

rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine

lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja

kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan

sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään

kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan,

joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.

Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen

pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden

välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti

kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen,

rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä

vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen

ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat

valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas

ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja

yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista

nouseva savu -- kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta

kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä

ja vaurautta.

Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ

lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja

myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa

silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten

kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata

selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät,

voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein

korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un

koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita

ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas

antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes

ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat

proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin

purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee

muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta

lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita

merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä,

kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin

liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan

otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.

Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin

myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän

synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat

synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina,

myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi

ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon

joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä...

Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin

leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen

asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat

työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli

sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi

ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat

kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään

illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön,

säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi

palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki

levollista ja varmaa.

Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta

paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja

kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka

lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin

lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla

vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset

toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.

Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin

kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää

lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne

jään lähdön ensi merkkejä, -- ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan

kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja,

kautta työpajojen ja toimistojen.

Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse

ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot -- ne ovat

Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko -- ja

muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä

tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä

talvilevosta.

Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin

edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä,

jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen

asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti,

joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia,

mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin

kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin,

päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa

palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen.

Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea

paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla

keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää

työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä

puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa,

jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että

Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja

ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen

Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa,

joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes

Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.

"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori,

voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet

olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita

tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä,

tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana

olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"

"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on

ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies,

pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului

"tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä,

puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin

jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja

lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei,

nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi

osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."

Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti

päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut

kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään

työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi

hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä

olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä

vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja

vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä

selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista

omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten

ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen

tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan

edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin

hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin

hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi

hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet

vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät

kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään

useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.

Mutta hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin; ei löytynyt mitään muuta

tietä, jos tahtoi välttää suurta mutkaa. Nopein askelin kiirehti hän

ohitse, koettaen niin paljon kuin mahdollista katsoa syrjään,

välttääkseen heidän katseitaan ja päästäkseen tervehtimästä.

"Olipa tuo minusta aika ylpeän näköinen ihminen", sanoi Vester,

Gabriellen mentyä ohitse. "Mutta kyllähän sen näkeekin, että hän on

hieno nainen, on vaan. Hänen isänsä kuuluu olevan valtiopäivämies ja

kreivi, ja taitaa pian tulla raha-asiain ministeriksi. Mutta varas

hänkin vaan on, sillä hän on lihoineen luineen myynyt itsensä valtiolle

ja vastustaa kaikkea edistymistä, niinkuin yleistä äänestys-oikeutta ja

muuta sellaista."

Vester sylkäsi jälleen sivulle päin ja nyykäytti varmuudeksi päätään.

"Kas, hyvää iltaa, isä Daniel", jatkoi hän, huomatessaan vanhan,

pitkään esi-nahkaan puetun sepän, pieni kori kädessä tulevan eräästä

työväen asunnosta, "antaahan kuulla, mitä hän pitää uudesta papin

väestä, luuleeko hän heidän kuuluvan omaan lammaslaumaansa?"

Vanha Daniel arveli hetkisen. Hän oli pitkä ukonroikelo, pää hieman

kallellaan ja kasvot tiheiden ryppyjen peittämät, varsinkin silmien

ympärillä, joidenka katse oli yht'aikaa veitikkamainen ja surullisen

haaveileva. Päässään hänellä oli vaalean ruskea vale-tukka, joka oli

enemmän vanhan koinsyömän nahkalakin kuin tukan näköinen, ja jonka hän

nauhalla oli sitonut kiini leuan alle.

"Ei pidä tuomita rautaa, ennenkuin sitä on taottu", sanoi hän

veitikkamaisesti hymyillen.

"Se on oikein Daniel", sanoi Hult nauraen, "kalkuta sinä vaan tuota

pappi-lurjusta, kunnes hän masentuu, sillä luulen hänen sitä

tarvitsevan. Olisittepahan vaan nähnyt äsken, kuinka ylpeältä hänen

rouvansa näytti mennessään tästä ohi, hän ei tahtonut edes katsoakaan

tänne päin."

"Ei pidä tuomita ketään ulkomuodon mukaan", tuumi Daniel, "on useita

ihmisiä, jotka ovat kaljuja kuni kuoritut tukit, mutta jotka

sydämmessään halveksivat meidän kaltaisiamme, ja on useita ihmisiä,

joiden ulkomuoto on kulmikas ja tuima, mutta joiden sydän on

ystävällinen ja herttainen. Ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on

mutta Herra katsoo sydämmeen, niinkuin 1 Sam. 10:7 sanotaan, siinä

sanotaan sydämmeen, huomaa, tuo sydämmeen..."

Tämän sanottuaan sylkäsi Daniel, pyyhkäsi kädellään nenäänsä ja meni

sitten puotiin, josta hän osti vähän ryyniä, palasen juustoa ja

tulitikkulaatikon. Sisällä olevat miehet, jotka sen mukaan kuin ilta

kului ja viinalasit useammin olivat tulleet esille, olivat käyneet yhä

kovaäänisemmiksi ja puheliaimmiksi, lausuivat hänelle pilkkasanoja,

mutta Daniel, joka kansan keskuudessa oli tunnettu terävästä

kielestään, keskeytti ne heti sattuvalla vastauksella.

Tultuaan huoneesensa, joka oli toisessa kerroksessa, ylisellä, sytytti

hän tulen pesään ja pani ryynit kiehumaan. Sitten hän rupesi

lakaisemaan, että huone tulisi siistiksi sunnuntaiksi, järjestämään

vanhaa vuodettaan sohvalla ja tuomaan vettä kaivosta. Sillä vanha

Daniel sai itse tehdä kaikki askareensa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa

oli kuollut ja ainoa tyttärensä lähtenyt Tukholmaan, hakemaan itselleen

paikkaa. Tämä kävi väliin hyvinkin hitaasti, sillä Daniel ei enää ollut

nuori, ja hänen jalkansa ja käsivartensa olivat kangistuneet

luuvalosta, joka vaivasi häntä niinkuin kaikkia vanhoja seppiä; mutta

hommatessaan huoneessaan, oli Danielilla tapana laulaa hengellisiä

lauluja, mikä hänen vakuutuksensa mukaan piti mielen ja voimat

virkeinä.

Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut

enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja

toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan

enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä

tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan

sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin

samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut

hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä

seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta

mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei

hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan

kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä

ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua

tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon

toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti

hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella

toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias

sanoo 4:5" j.n.e.

Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen

mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja

nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman

tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän,

niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle.

Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä

lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille,

vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat,

eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut

sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja

että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia.

Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, -- tämä oli

nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta -- ja ojentaessaan hänelle

lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin

hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan

ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi

lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja

tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin

koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.

"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun

joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa

uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä

ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei.

Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka

on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja

kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua,

että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla

Jumalan sanan kanssa."

Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken

luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi

luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin

tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi

hänelle julistaa.

Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin

sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu,

kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli

suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine

ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat,

keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi

kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka

puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen.

Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja

sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien

ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala

lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu

yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.

Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli

Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni

huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan

ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja

meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina,

kunnes Robert tulisi kotiin.

Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli

jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän

tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa

tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun

hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa

piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet

heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä,

oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen

mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että

ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli

saattanut yhä edelleen pysyä samana, -- että se todellakin oli hän,

joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin

viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman

mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä

vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka

kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan

häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja

tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen

mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana

puolisona, ankarana, vaativana pappina.

Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert

voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta

vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi

olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin

puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä

taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka

voinut käsittää?

Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen

Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän

sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon,

aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin

taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen

Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin

sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta

vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras

henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä

kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta

tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa

päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä

pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli

esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla

helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt

oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.

Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti

päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja

keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.

"Olet väsynyt, Robert", sanoi Gabrielle ystävällisesti, ojentaessaan

hänelle teekupin.

"Saatan olla ... ehkäpä kyllä", vastasi Robert hajamielisesti.

Gabrielle tarjosi hänelle nyt sokuria ja kermaa; hänen tapansa oli

ystävällinen ja huolta pitävä, vaikka vähän kylmä. Hänen ylpeässä

luonteessaan ei ollut rahtuakaan halpamielisyyden aseesta: pahasta

tuulesta. Vaikeat taistelut, katkeran raivonsa kätki hän yksinäisiksi

hetkikseen; koska hän kerran oli suostunut seuraamaan Robertia tänne,

oli hän lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa ja, niin paljon kuin

hänen voimassaan oli, tehdä heidän elämänsä täällä maaseudulla

siedettäväksi.

Melkein keskeyttämättömän hiljaisuuden vallitessa joivat he teensä.

Gabrielle huomasi, että oli jotakin, joka teki Robertin alakuloiseksi,

mutta hänellä ei ollut halua kysyä syytä siihen.

Lopetettuaan syömisen, istui Robert vielä hetken, pää käden nojassa ja

tuijotti avoimista verannan ovista merelle. Vihdoin hän nousi ja lausui

odottamatta ja harvinaisen kiivaasti:

"Täällä ei ole helppoa olla sielunpaimenena! Kansa on

henkiseen elämäänsä nähden suoraan sanoen hajonnut puolueisiin.

Waldenströmiläisiä, pietistejä, vapaauskoisia, goodtemplareja, --

täällä on murtumisen aika, joka saattaa Herran palvelijan pelkäämään

sitä laittomuuden henkeä, joka astuu voimaan!"

Sitten lisäsi hän tyvenemmin, ikäänkuin hän olisi katunut kiivauttaan:

"Mutta Jumalan avulla hajonneet lampaat toki vielä tulevat kokoontumaan

paimenensa ympärille. Minuun vaan niin sanomattomasti koskee, että se,

joka kuitenkin ihmisessä on ylevintä ja parasta, nimittäin usko, aikaan

saattaa riitaa ja eripuraisuutta."

Gabrielle ei vastannut; hän vaan kumartui syvälle teekyökin yli

kätkeäkseen ivallista hymyä, joka nousi hänen huulilleen. "Nyt jo

epäilyksiä ja vaikeuksia", mietti hän, "ehkäpä täälläkin tulee yhtä

vaikeata olla sielunhoitajana kuin Tukholmassa oli..."

Robert katsahti äkkiä Gabrielleen, jonka äänettömyys teki häneen

epämiellyttävän kolean vaikutuksen. Hänen tarkka silmänsä huomasi heti

hymyilyn, jota Gabrielle koetti salata, ja hän ymmärsi heti sen

merkityksen.

"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan

haavasta.

Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa

kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin

poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä

Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan

päivän saarnaa.