VI.

Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle

vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan

herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.

Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä

apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert

mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään

siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän

kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella

enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut

paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti

apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi

kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia,

joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa

osaa tällaisiin hartaushetkiin.

Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti

kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä

hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa,

että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista

tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin

"tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken

näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.

Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset

Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät

siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa

tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja

eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan

kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet,

sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären

onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.

Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi

sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta

pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen

rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän

häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös

yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää

velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei

kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."

Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi,

joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti

hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän

sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun

hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä

huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun

niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.

Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen

välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta

täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori

Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä

harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai

päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.

Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos.

Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä,

otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi

uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin

j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa

määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen

tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa

lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta

tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän

huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin

pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia

illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen

sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa,

pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet

oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa

ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt

joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät,

kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat

hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä

tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta

huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia

ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi

hänen voimiaan.

Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja

kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei

ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.

Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan

ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli

vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat

olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja

voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta

varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori

Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti

perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä

koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten

pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten,

valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan

ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että

tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin

apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä

yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä

rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle

sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän

eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä

omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa,

salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin

viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä

yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä

vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt

kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina

hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein

täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen

vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen

ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.

Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan

sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman

kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä

ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.

"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät

suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään

arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan

täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta,

jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan -- minä luopuisin kaikesta

siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti

ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä,

jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja

hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"

Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin;

pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert

ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt

päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa,

järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon

ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle.

Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi

mitä asiaa hänellä oli.

"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata

sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine

Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt

saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka

olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin

mielellään kiittää sinua -- saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"

Robertin kasvot synkistyivät.

"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se

ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua

kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi

huomenna..."

"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole

muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois ... tänään hän

on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka

monen ihmisen luona... Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten

tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan

toisenne ... hän on viehättävä olento ... saatpa nähdä..."

Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä"

serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän

jäähdytti Robertia.

"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla",

vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois

ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka

oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.

"Mieheni, -- serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja

kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä

molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.

Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui,

luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.

"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän

epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään

semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava

mitä olette minulle antaneet..."

"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella,

jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä,

kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin

vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin

siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi..."

Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi

vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen

puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään

muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas

saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli

napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla

kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut

suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin

kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän

koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.

"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman

hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita ... ja mitä saarnamies

sanoo ... jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin

sellaista kuin tänään, niin..."

Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota

saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.

Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin

kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään,

ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan

hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:

"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä

täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut

kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."

"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä

kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla

tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei

minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste?

Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee

matka siirretyksi -- saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"

"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä

vaimoni kanssa."

Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin

toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran

kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa

lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja

sukulaisia.

Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei

hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että

hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen,

jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut

kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä,

vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä,

että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi

hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden

vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset,

joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin,

kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut

välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus

tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti

alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli

hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.

Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja

kärsimättömänä? -- saattoi hän silloin kysyä itseltään, -- eikö se

osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen,

että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri

menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?

Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin

ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena,

oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi ... en voi saada aikaan

mitään ... se oli erehdys ja elämäni on menetetty."

Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän

söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa.

Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa

hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut

pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello

kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia.

Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin

Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien,

komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan

ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti

olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain

uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi

hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko

esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän

tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa,

nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät

tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin:

"Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e.

Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se

oli.

Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli

niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen

lausuvan naapurilleen:

"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee

hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan

panee kaikkein naisten päät pyörälle!"

Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli

tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se

suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt

ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla,

koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta

toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi

olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin

viittauksiin?

Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle

eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten

katseitten esineen.

Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka

kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli

piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin

onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja

hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin

teeskennellyssä asennossa.

Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin

kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin,

osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita.

Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta

ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut

huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.

Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin

teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä

täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän

ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti

taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä

taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei

kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun

ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän

hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?"

Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset,

hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi

tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin

vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.

Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen

arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko

hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa

riippua alas saarnatuolin laidalta?

"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.

"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville,

onkohan asian laita..."

"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle,

pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että

luonnollinen liike, -- oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"

"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni

siihen syypääksi."

"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin

paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi",

sanoi Gabrielle nauraen.

Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he

tämän keskustelu-aineen.

Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki

pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista

tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt

ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa

puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen

hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja

joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.

Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella

oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu

oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt

enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia

naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia

ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!

Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin

milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja

löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän

loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon

ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja

halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen

toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys

omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä

vainiolla onnistunut!

Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä

vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin,

ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun

täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"

Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut

virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen

suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi

häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen

turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja

tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa

hauskaa tavata sinua jälleen!"

Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen;

nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä

voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.

"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu

herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka

pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo

lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä!

No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner,

naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän

toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo

voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan..."

"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan

näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista

vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä

tullut vähän ... vähän..."

"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään

ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä.

Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä ... vaimo, kahdeksan

lasta ... koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa.

Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin

on lapsia?"

"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei

ole lapsia..."

"Ohhoh ... vai niin..." sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän

hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen

mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta,

tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta

mihinkä sinä menet? Vai niin ... sinnepäin, jos sallit seuraan sinua

kappaleen matkaa..."

"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat

yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös

Drottning-katua pitkin.

Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät

samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa

erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät

toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he

joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili

Robertia.

"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi

Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet

toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut

jonakin päivänä käydä luonasi..."

"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä

sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni

varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."

"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan

vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä ... tulee hyvin

hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä

viehättävämpi... Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen

tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata.

Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä

tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on

tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan

omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan

konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan

minulle jotakin sopivaa henkilöä?"

"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana

tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä

edesvastausta että paljon vaikutusta..."

"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja

tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että

entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä,

sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota

pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja

ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki

melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla

hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti

raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta -- tosi-asia on, että he

samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä

ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen

ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja

pitävän puheita toisilleen... Ja sitten heillä on ääretön joukko

rukouskokouksia ja lähetyskokouksia... En minä tietysti kieltäisi heitä

saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on

paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän

jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin,

joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta

ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi

innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen

aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen

Fenix-linnun."

Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin

puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa

aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.

"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein

hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy

punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu

hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin

ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi

miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"

"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut

taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin

vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole

paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä

tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen

täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan

yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä

siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että

sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."

"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen,

"jotenkin minun ikäiseni."

"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on,

että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt

nauraen.

Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti

terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä

kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti

iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.

Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert

kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä,

ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet,

voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.

Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda

minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino,

jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein

tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan

ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin

kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie,

joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat

kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."

Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut.

Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien

keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli

vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi

itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen

osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä,

pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa

jotakin hyvää.

Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene,

mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On

kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi

lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen

olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia

tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin

oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt

hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta

tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen

vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän

kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä

menen."

Mutta -- Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä

koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään

muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin

liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin

ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä

temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti

vaikeisin ja tukaliin oloihin.

Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi.

Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi

ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä

hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä

kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan

rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen

täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä

sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä

lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä

maksoi."

Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan

Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän

oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä

vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa

hänelle kaikki.

Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu,

jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen

ruumiilleen ja kasvoilleen.

Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen

vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme

kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina

tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt,

että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen,

jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.

Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka

Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi

oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän

oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa

tämän toimissa, -- kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä

vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän

avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut

tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo

ainoa seikka -- ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan

ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään -- ja tämä eroitti,

varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä

hetkellä toisistaan.

Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi

puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.

Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan

päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui

lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.

Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan

tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän

synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia

muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt

on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt

saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä

hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän

taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.

"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on

jotakin sinulle sanottavaa..."

"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.

"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen

kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä

oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin

pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se

tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"

"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.

"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle,

että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua

seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka

Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa

tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."

Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli

koskenut kipeästi lausua nämät sanat.

Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten

syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa

luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.

"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaan

Robertiin tuijottavan katseen.

Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän

luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö

Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan

kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle

myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään

sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi

oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo

ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa

välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi

sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua

toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä

häneltä...

"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu

paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä

Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut

tehdä täällä."

Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert,

viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma

epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit

siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin

voisit vaikuttaa enemmän hyvää... Jos tulisit Haaparantaan, niin

luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja

päinvastoin..."

"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja

olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä

olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin

oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja

hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra

itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun

mennä."

Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan

ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko

tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa

mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä -- tuon rakkaan

kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi

niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin

virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla,

tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä

mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän

tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja

vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä

kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen

voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti

Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä

antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi

miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin

olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja

Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja

nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.

"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi

Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua

rasittavalta.

"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun

velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos,

kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä

vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle

esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa,

ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma

siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen

jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin

omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä

vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut

käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet

saanut aikaan köyhien hyväksi -- luultavasti yhtä paljon kuin tulet

sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on

käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää

toimintasi täällä?"

Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi

Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena,

mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata

sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän

tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en

kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä

samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä

sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä

ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin,

täytyy nauttia, -- jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään

synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut

sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut

itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton,

oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani,

epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä ... minusta koko

olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun

ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni

saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä

kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton

kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, -- kaipaus,

sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos

myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään

puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"

Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua

vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä

varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme

tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:

"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan

hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja

vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän

voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen

poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja

enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä

aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut

itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.

"Vaan en voi sitä auttaa ... en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia

kertoja itsekseen.

Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti

hänetkin nousemaan.

"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä

luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla

onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän

kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa

sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa

tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä

toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin:

'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun

ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan

kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan

onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"

Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän

purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli

kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.

"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän

useampia kertoja.

"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti

hymyillen, "minä toivon ... minä luulen ... että kaikki ehkä tulee

käymään hyvin... Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää

velvollisuutesi ... ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle

kannalle."

Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.

"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa

hiljaa.