V.

Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla

aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle

oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus

samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen

yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä,

josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän

paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin

tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka

likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi

vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä,

tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada

vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.

Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen.

Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne

kenties tekisivät kaikelle lopun...

Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun

hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa

sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä

täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta

jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois."

Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden

vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä,

joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan

alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli

ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä

ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen.

Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli

kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä

päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli

tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se

ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta

onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen

mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä

ollut Gabrielle, eikä hän, -- jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta

anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli

osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen

puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään.

Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan

tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran,

jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän

silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota

tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä

uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa

tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin

haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja

teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen

panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä

oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi -- epäili

hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta

sitten lisäsi hän senkin -- olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut

isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta?

Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan

hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän

oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista

tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää... Ei,

kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan

Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, --

jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin

vastenmielisen olennon välillä.

Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään

kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä,

mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin,

nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin

viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota

koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset

kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota

hänellä ei ennen ollut.

Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain

selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama

kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen

päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee,

hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi

toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä

liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.

Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli

jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen.

Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään

kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan

oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin

kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen;

kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen

tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen

ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa

johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän

tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun,

kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän

toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka

niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt

velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati

sovitusta.

Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta

kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko

vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän

keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen

pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan

sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet

täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa

Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun

ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.

Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa.

Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa

heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat

näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa

ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan

hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä

tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla

tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen

kihlauksen olevan purkautumaisillaan.

Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran

oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät

viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas

luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka

teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan

keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä

koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että

tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.

Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän

muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin

saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka

tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi

viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta

y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa

sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani

siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne

sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän

äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin

minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti

suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen

ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä

herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua

ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin

erinomaista."

Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän

tahtoi näyttää.

"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen

käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä

olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit

voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit

sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun,

joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua

miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla

maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin

ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien

lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä

sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia

parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon

sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele

saavuttaakseni rakkauttasi."

Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja

hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja

pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt

kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.

Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo

kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli

äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen

pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla,

joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän

vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin

vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti

kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin

hauskaksi ja miellyttäväksi.

Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime

aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu.

Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä

retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä

toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi,

jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä,

joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta,

kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen

sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin

nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi

hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut

perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja

kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä

metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia,

koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän

kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta

kukoistukseen.

Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä

kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja

hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta

olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen,

pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän

tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.

"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin,

"löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt ... nyt,

kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös ... nyt se

tuntuu ... minusta niin pelottavalta... Olen niin raskaalla

mielellä ... teenkö oikein ... teenkö oikein ... ruvetessani

vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi ... ehkä henkisesti

masentaisinkin sinut ... en tiedä miksikä ... mutta nyt juuri on

keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi ... on aivan kuin

olisin saanut uudet silmät nähdäkseni..."

Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän

kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.

Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus

näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin

suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä

varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden

kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli

koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?

"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna,

"oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa

tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun.

Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy

uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie

meidät satamaan..."

Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.

"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa

tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon

luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme

tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta,

sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut

onnelliseksi!"

He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut

voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos",

puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.

Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään,

Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen

tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää,

virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö

hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin

itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän

niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla

sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.

Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä

suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne

hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja

verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.

Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä

tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään

avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen

kai'un.

Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella,

mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle

silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja

karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän

itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan

ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla

hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi

pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään

paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa

Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin

paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle

ei ainoastaan maallista onnettomuutta -- joka kuitenkaan ei merkitsisi

paljoakaan -- vaan vielä ikuisenkin?

Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon.

Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki -- rakkaus, onni,

ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta --

kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä,

vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.

Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa

kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.

Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja

siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi

itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon

hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään

Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi",

jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa

tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni ... sanoakseni...

Oletko jo ... jo ... ottanut kuulutuksen?"

"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä

sinua vaivaa ... mitä on tapahtunut ... minkätähden tahdot minua tavata

-- sinä peloitat minua, Gabrielle..."

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla

äänellä, "mutta ... mutta ... olen koko yön maannut valveilla ja

ajatellut sinua ... itseäni ... keskenäistä suhdettamme... Ja niin on

minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla

sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi... Tiedän kyllä", jatkoi hän,

äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja

kaipaamaan ... kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt,

minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua

korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin

ennenkin... Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi ...

minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin

etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla..."

Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki

hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme

milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka

olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken

olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään

morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko

olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.

Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi

vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei

milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut

heidät yhteen -- vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen

-- ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin

varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon

ylevän päämäärän.