Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli
seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket
eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti
kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin
ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi
myöntävästi.
Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären
kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin
tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken
selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi
lukea.
Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän
tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään
liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä
sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien
mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja
Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät
pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären
haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja
hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät
muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin
rikki.
Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen
henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut
kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen
elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja
lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli
kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella
äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren
uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin
liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen
tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.
Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan
Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä
kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja
kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi
kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään
kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.
Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi
kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa
pyyhki poskiaan ja silmiään.
"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi
Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta
hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai
miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä
paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia
henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"
"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en
tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan
ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat,
olkoonpa se sitten henkilö tahi ... tahi uskonnollinen vakuutus... Olen
aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista..."
Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan
liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.
"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä
saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen
karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden
sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin,
soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa:
mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa
vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen
varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä
ihailematta..."
Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan
silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:
"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla
olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä..."
"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn,
leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia,
johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän
luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan
sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se
todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan
tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen,
että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä
surmata..."
"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert
äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä
ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.
Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka
Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä
itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä
vastaamaan:
"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"
Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli
asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä
asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska
ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.
"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen
Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy
tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia -- jos
kohta ne eivät olisikaan rumia!"
Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti
noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki
yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt
näytti olevan parempi.
Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä
istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä,
mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka
piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan
hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat
lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi
nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan
vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."
Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen
katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?
"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan
kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan,
ohjasi askeleensa puutarhasaliin.
"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä
tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon
ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."
Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta
"ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä
sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja
vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka
yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän
pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan
teroittaa kuulijainsa mieliin.
Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui
rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta
häntä olisi voinut nukuttaa.
Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka
hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan
luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten
toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään
koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta.
Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja
jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen
tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat
hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä
ja ulkokultaisuutta vastaan.
Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan.
Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät
ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän
päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä.
Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti
tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä
jokaista paikoillaan.
Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi
syvään ja sulki kirjan.
"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen
nuoriin tyttöihin.
"O ... on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä
surullisesti ja pitkäveteisesti: "O ... on",
Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi
heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä
sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia
totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.
Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän
nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä
kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.
Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja
heittäytyi Gabriellen syliin.
"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme
saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"
"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän
hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää
lukevan meille!"
Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi
veitikkamaisesti:
"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"
"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin
ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän
tulisi saamaan.
"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän
rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.
"Hän, kuka hän?"
"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi.
"Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa
hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin
suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"
"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba
innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin
kanssa!"
"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen,
"mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne
mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä
edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää
tahdo tunteakaan minua?"
"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin
runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".
"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen
kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina
Rosenmüller."
"Josefina Rosenmüller ... vai niin ... sepä oli omituista", toisti
Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä
olet sen saanut?"
"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä
syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."
Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan
kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli
myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita.
Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle
kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle
seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen
ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan
äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat
hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle
sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen. Hän tunsi
olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä
enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet
häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja
joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.
Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet
vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän
lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi
lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei
voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli
lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin
kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi
levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua -- vaan mennä
pitemmälle.
Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi
ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.
Tunnin aikaa kuljeskeli hän puutarhassa ja puistossa, seurasi kappaleen
matkaa maantietä, kääntyi takaisin ja tuli jälleen puutarhaan, missä
pikku tytöt vielä olivat mansikkamaissa, vaikka jo olivat niin
kylläisiä, että tuskin jaksoivat liikkua.
"Bella, Bella!" huusi Mimmi heti nähtyään Gabriellen, "pastori kävi
äsken täällä ja kysyi sinua, hän kulkee etsien sinua joka paikasta
puistossa ja ... nyt hän varmaankin on rientänyt lehmuskäytävään..."
"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi Gabrielle epävarmalla äänellä, keveän
punan levitessä hänen poskilleen.
"Hän sanoi tahtovansa antaa sinulle kirjan lainaksi", vastasi Mimmi
nauraen veitikkamaisesti. "Mutta sen minä sanon sinulle, Bella", jatkoi
hän, luoden tuskallisen katseen ympärilleen, "ole vaan varovainen,
'hän' vakoilee teitä kauheasti. Näin hänen äsken seisovan penkereellä
ja kiikarilla katselevan puistoon, niin että olkaa, vaan varovaiset
kaikessa, mitä teette!"
"En minä aio tehdä mitään", vastasi Gabrielle nauraen, kääntyessään
pois puutarhasta, "mutta varokaa te vaan syömästä niin paljon, että
sairastutte, sillä luullakseni 'hän' ei silloin olisi teidän
mielestänne kovinkaan herttainen!"
"Oi, se oi ole vaarallista. Nyt ei hänellä suinkaan ole aikaa pitää
huolta meistä!" huudahti Mimmi riemuiten.
Kun Gabrielle oli kulkenut vähän matkaa puistossa, näki hän etäältä
Robertin tulevan lehmuskäytävästä ja kiirehtivän häntä vastaan.
"Olen etsinyt teitä, neiti", sanoi hän, kun olivat tulleet toisiaan
lähemmäksi, "antaakseni teille kirjan, josta eilen puhuimme. Lukekaa se
nyt tarkkuudella, minulla ei ole sen kanssa mitään kiirettä; jos
tahdotte, voitte pitää sen koko kesän..."
Hän ojensi kirjan Gabriellelle, joka vastaan otti sen hymyillen siitä,
että Robertin oli täytynyt häntä etsiä puistossa ja puutarhassa
antaakseen hänelle kirjan, jonka hän aamulla, keskipäivällä ja illalla
olisi ollut tilaisuudessa tekemään.
"Luen sen kyllä", sanoi hän sitten, "mutta tiedän jo edeltäpäin, etten
tule siitä pitämään..."
Robertin kasvot synkistyivät.
"Ja miksikä ei?" kysyi hän lyhyesti.
"Siksi ... siksi", vastasi Gabrielle vähän vihaisesti, "etten pidä
tuollaisista täydellisistä ihmisistä kuin kirjanne sankari on. Ne ovat
minun mielestäni ikäviä, ne kyllästyttävät minua samoin kuin myötänsä
sininen taivas. Minä kuolisin ikävään, jos aina olisin niin oivallisen
henkilön seurassa."
"Siinä tapauksessa olen huonosti kertonut kirjan sisällyksen",
vastasi Robert. "Helena Wilson ei ole mikään täydellinen henkilö, päin
vastoin toivon teidän löytävän hänen luonteessaan koko joukon
puutteellisuuksia, jotka varmaankin tulevat olemaan teidän mielenne
mukaisia. Ainoastaan yhdessä asiassa hän on täydellinen, nimittäin
hellyydessään sokeata, onnetonta miestä kohtaan, jolle hän omisti
rakkautensa. Luulin juuri tämän miellyttävän teitä, neiti Gabrielle,
muistan teidän eilen sanoneen pitävänne niistä, jotka kokonaan
antautuvat sille asialle tahi henkilölle, jota he uskovat..."
"Sanoinko niin?" toisti Gabrielle miettivänä, "ehkenpä... Mutta sen
täytyy sitte myös olla jotakin ihanaa, ylevää, jotakin, joka on sen
arvoista, että sille voi antautua..."
"Ja eikö siis teidän mielestänne se, johonka Helena Wilson uhrautui,
ollut kyllin suurta?" vastasi Robert katkerasti. "Olisiko hänen teidän
mielestänne pitänyt valita ylevämmän, jalomman päämäärän kuin auttaa
sokeata, köyhää puolisoaan kantamaan elämän vaivoja?"
Gabrielle ei vastannut. Hän istahti penkille, nojasi päänsä käteensä ja
katsoi pois.
"Te ette siis voisi löytää siinä mitään kauneutta?" jatkoi Robert
kiivaasti, "te ette voisi nähdä mitään ylevätä elämän työssä, jota ei
maailma ylistä ja kiitä?"
"Voisin", sanoi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta Robertiin,
"jos rakastaisin..."
"Jos te rakastaisitte", toisti Robert yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin,
"onko todellakin niin ... voisitteko te, jos rakastaisitte, saavuttaa
onnenne siinä, mikä ihmisten mielestä on pientä ja huomaamatointa?
Sanokaa minulle, neiti Gabrielle", jatkoi hän, äkkiä niiden tunteiden
valtaamana, joita vastaan hän niin kauan oli taistellut, "eikö siis
loisto, jonka rikkaus ja yhteiskunnallinen asema luovat, ihailu, jonka
esineenä te kaikkialla olette, eikö se ole teidän mielestänne korkeinta
elämässä? Oletteko todellakin tuntenut, että löytyy jotakin, jonka
tähden saattaa uhrata kaikki ulkonaiset edut, vieläpä saattaa sen tehdä
ilollakin? Sanokaa minulle, uskotteko todellakin, että te, tuo pilattu,
ihailtu, nuori tyttö, saattaisitte olla onnellinen vaatimattomassa,
huomaamattomassa yhteiskunnallisessa asemassa?"
"Ja siihen te vaaditte minua näin valmistumatta vastaamaan", sanoi
Gabrielle, äkkiä nostaen päätään.
"En, sitä minä en vaadi", vastasi Robert tyynempänä, "päin vastoin,
ajatelkaa asiaa hyvin, tutkikaa tarkkaan sydäntänne, ennenkuin minulle
vastaatte, sillä ymmärrättehän kyllä sen vastauksen olevan tärkeän koko
elämälleni. Mutta kohtasiko tämä kysymys teitä niin aivan odottamatta?
Ettekö ole odottanut sen pian tulevan ja ettekö jo itse ole sitä
ajatellut?"
"Olen", vastasi Gabrielle matalalla äänellä, "näinä viimeisinä aikoina
en ole muuta tehnyt, kuin sitä miettinyt?"
"Ettekä vielä ole päässyt siitä, selville!" huudahti Robert. "Siinä
tapauksessa, neiti Barneken, on paras, että jätämme koko kysymyksen
sikseen; jos teidän tarvitsee ajatella sitä niin paljon ja niin kauan,
niin saatan teille sanoa, ettette milloinkaan tule niin pitkälle, että
voisitte antaa minulle vastauksen, jota toivoisin!"
Gabrielle kääntyi häntä kohti ja katsoi uhkamielisesti, vaan samalla
rukoilevasti hänen totisiin, tummiin silmiinsä.
"Ja jos minä sentään voisin..." kuiskasi hän sopertaen, "jos minä
voisin antaa ... vastata ... jos voisin sanoa: rikkaus ja loisto eivät
ole minulle minkään arvoiset, ihmisten ihailusta ja kunnioittamisesta
voin minä luopua ... jos vaan ... onni ... tarkoitan..."
Hän ei voinut jatkaa, mielenliikutus tukahutti hänen äänensä, hän nousi
äkkiä ja käänsi pois kasvonsa salatakseen esiin tunkevia kyyneleitään.
Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne
siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika,
paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin
Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen. Hän ei
uskaltanut liikkua, ei nostaa silmiään, hänen mielestään sana tahi
liikekin häiritsisi tätä hurmaavaa lumousta, joka poisti kaikki
estelemiset, lopetti kaikki arvelut...
Silloin hän tunsi, mitenkä Robert kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen, mitenkä hän veti hänet luokseen ja matalalla, vapisevalla
äänellä kuiskasi ne sanat, joita hän mielikuvituksessaan jo niin monta
kertaa oli kuullut hänen lausuvan. Mutta silloin hän oli niihin
vastannut pitkällä, virheettömällä puheella, joka aina päättyi
sanoihin: "ei, se on mahdotonta ... meidän täytyy erota ... meidän
täytyy erota ... minä vaan tekisin teidät onnettomaksi", ja sitten hän
oli itkenyt ja nauttinut onnettoman, itsensä kieltävän rakkauden.
tuskaa. Nyt vastasi hän vaan melkein kuulumattomasi "tahdon" ja antoi
päänsä vaipua Robertin olkapäälle.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina ja äännetöinä,
niin että saattoivat kuulla toisiensa sydänten sykkivän. Heidän
ympärillään loisti kesä täydessä ihanuudessaan, lehmukset kukkivat,
meren lahdelta puhalsi vienoja, lauhkeita tuulahduksia ja heidän
sydämmissään kaikui ikäänkuin riemuitseva vastaus tähän elämän ja
luonnon kauneuteen. Kaikki, mikä olisi voinut häiritä heidän onnensa
sopusointuisuutta, kaikki epäilys ja levottomuus, joka viime aikoina,
oli heitä molempia vaivannut, oli nyt unohdettu; he vaan tunsivat
olevansa nuoret ja rakastavansa toisiaan ja mieletön ihastus saattoi
heidät unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden ja kokonaan antautumaan
hetken onnellisuudelle.
Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja
pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta
mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen
kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä,
vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat,
huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi,
Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas
tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut
mies olisi seisonut hänen edessään. Gabriellessa tämä muutos herätti
ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan
hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa,
ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli
melkein tunnon vaivan kaltaista,
"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja
pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan
miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein
mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin
ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä
kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran
etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun
täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras..."
"Vaiti ... vaiti..." keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät
kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä
itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja
järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan
rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä
menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin",
lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli,
"vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti,
niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä..."
Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu,
innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.
"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan
runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt
on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä
kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos
esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle
kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo
pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä
minun kanssani?"
"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä
Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä
olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen
luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi.
Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa -- muuta
kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi -- niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.
"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa
ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa
meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen
tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan
tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä
suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat
etuoikeutetut voisivat poimia..."
"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella,
"onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu
ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."
Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen
ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä
kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen,
jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa
katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja
nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota
vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa,
täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä,
maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala
valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään
luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko
Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen
taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut -- rakastaja? Hän ei
ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se
hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään...
"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut
mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja
ymmärtäväisesti?"
"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä
osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin
äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en
olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin
onnettomuutta..."
"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi
keikailevalla itsepäisyydellä.
"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa,
rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan
sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä,
"että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle
kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et
milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua
käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos
kohta, ... jos kohta, ... minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja
rakkautesi... Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että
vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee
rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen
kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän
tehnyt luostarilupauksen.
Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti
Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä
edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he
toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja
hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä
asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli
tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä,
kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.
Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä.
Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti,
mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän
kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään
äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei
kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään.
Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä
mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä
oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta,
kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin
etäällä olevaa.
Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän
puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden
torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle
joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär
heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi
August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän
keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä
Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi
oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi
meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella
sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla
mitään hauskuutta elämässä!"
Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja
hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen
jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat
keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen
luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen
kerran puristaa hänen kättään.
Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä
tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui
tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi
jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten
antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba
huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa.
Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella
innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja
rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli
muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären
omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea
tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.
Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen,
pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken
Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä
hänen kirjoitushuoneeseensa.
Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja
seurasi estelemättä äitipuoltaan.
Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja
antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle
odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti
lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.
"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen
nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä
katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko
ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan
puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin
sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet
oikeastaan tarkoittanut ... tarkoittanut..." -- tässä hänen äänensä
tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen
lausutuksi sanat, -- "sillä ... keikailemisella, jota koko viime ajan
osoitit pastori Wallneria kohtaan?"
Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman
sekunnin istui aivan äänettömänä.
"Tarkoitukseni ... tarkoitukseni..." sopersi hän, toinnuttuaan ensi
hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole
milloinkaan..."
"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä
tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin
levottomaksi, häiritä häntä ... mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle
suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi
kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se
ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori
Wallneria keikailultasi."
"Mutta kuinka ... millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui
Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt
kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en
ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte ... mitä minä olen tehnyt ...
mitä..."
"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja
tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta,
"luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä
asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin
käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot
tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä,
jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."
Gabrielle naurahti hermostuneesti.
"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän
vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."
"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin
ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä
itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan
ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori
Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken
itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen
luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti
hyvät humalat hukkaan menneet..."
Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli
olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän
ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.
"Ja mistä te tiedätte ... mistä tiedätte..." lausui hän, nousten
säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, ... minkätähden minulta
olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"
"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen
säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi
uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus
varmaankaan eivät voi miellyttää ... sanalla sanoen, olisin kokonaan
erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin
ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä
pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen
kuin miksikä minä olen hänet luullut..."
Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja
hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi
kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti
häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle
äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.
"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen
kuin ... kuin ... joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja
kurjana kuin ... joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin ...
jos päinvastoin hän ... hän olisi etsinyt minua ... jos ... jos me jo
olisimme..."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä
katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja
osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita
kasvojaan, lisäsi hän sitten:
"Jos me jo olisimme -- kihloissa!"
Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin,
hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta
sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.
Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä
sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat
synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin,
kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa
halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet
turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken
näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut
voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin,
itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut
väärässä ... kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne
kanssa!"
Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi
sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?"
Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä -- silmänräpäyksen
kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus,
kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen
rinnassaan.
Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen
jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:
"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän
luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän
onnettomiksi."
Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen
tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa
salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja
kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä
raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka
täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei
Robert eikä hän tulisi onnellisiksi -- ja kun hän nyt kuuli
äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan
onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.
"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin
matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä,
että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme
toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen
ja äitipuoleen katsomatta, "on se ... on se ... toistaiseksi
salaisuus ... ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä ... ett'ei sitä
kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle ... tahdon itse pyytää hänen
suostumustaan..."
"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär
lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni
tehnyt viisaimmin ja -- hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi
säilyttänyt sen omanasi."
Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin
Gabrielleen.
Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären
käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen,
että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta
ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös
Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut,
herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta
kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.
Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut.
Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti
kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset
keskeyttivät.
Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli
rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti
häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle
kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi
hänet tästä!... Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!
Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen
turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa,
johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli
tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja
kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä
mielikuvia, jotka hälvenivät.
Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja
syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan
pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli
yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.
Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan
rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen
hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"
Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi
tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden
yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset
ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta
omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti
muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi,
järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen
jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille
raamattunsa lukeakseen sitä.
Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni
sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja
tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä
Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut?
Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi,
sorretuksi?...
Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa
vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan
uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan
veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä,
jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut
kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota
hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa,
varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori
ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"
Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon",
kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi
pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla,
rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi ... eikö se ole..."
Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi
kanssa!"
"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki,
mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta,
kärsimyksiä... Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa ... niin, niin
sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi,
Sinuahan vastaan minä olen rikkonut ... säästä minua ... ei tätä, en
voi ... en voi..."
Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä
kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta
rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni
hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että
sovit veljesi kanssa."
Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän
koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja,
ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"
Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä
hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen.
Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja
levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla,
sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli
hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli
sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren
tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli
aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki
vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin
ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa,
kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja
masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi,
että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa,
vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä
järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy
tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi
antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa
ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä
sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta,
ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"
Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat
tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos
vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon
vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa
katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus
äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi
esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja
kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän
pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa;
yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta
tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.
Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja
oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes
kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta
mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä
kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla
muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan
palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja
moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä
kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.