Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat
kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja
hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja
varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri,
vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi
lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti
merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua
korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka
aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla
täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.
Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä
huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän
oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin,
siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.
Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään;
väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti
hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta
kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä
hänen otsaansa.
Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä
puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala
aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän
kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille
kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen
ja vaipui taas unelmiin.
Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet
hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se
oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän
pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua
lehmuskäytävästä.
"Suokaa anteeksi, että häiritsen ... en tiennyt teidän olevan
täällä ... lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän
tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä
käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo
häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.
Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän
tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.
"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti
hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en
milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen
täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai
kuinka?"
"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin
hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla
liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista ... etenkin
tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala..."
Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja
käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen
päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.
"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen
hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa
hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi
tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni
maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko
ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi,
ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."
"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert
hymyellen.
"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat
ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla
matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset
retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.
"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän
runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä,
että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello
seitsemän..."
"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja
tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.
"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme
viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä
teille todellakin niin suurta onnea?"
"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se
on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen
ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"
"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi
Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He
jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja
onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät
hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy
onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä
jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi
vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän,
nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä
huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa:
onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki,
jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat
tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat
onnellisia -- kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia,
toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat
kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."
Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön,
levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.
"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen
äkkiä.
Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen
häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.
Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti,
melkein ankarasti:
"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat
väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen
tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät
auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä
sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla
onnellinen..."
"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.
"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu
ainoastaan tahdosta."
"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla
onnellinen?"
"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla
onnettomia."
Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen
levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina,
mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei
hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.
"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon
olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te
tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia
viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta
petosta."
"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori
äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en
nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja
naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"
"Uskon ... uskon sen kyllä..." vastasi Gabrielle vähän hämillään.
"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa,
ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee
mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta
teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän
täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja
ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin
myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi
tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa
todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm
hairahdusta?"
"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä,
"väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi ...
yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on
mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä,
mutta... Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä
siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii
sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen
Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään
voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa
minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori
ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista
vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä
on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä
kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen
arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen
luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja
minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle
voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."
"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?"
kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.
"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen
silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle
hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli
edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää
Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."
"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi
Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta
tahi teeskentelyä?"
"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä
ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on
hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota
niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja
hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi
tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa
merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä
ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä
muistuttanut!"
"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan,
että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu
meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert
hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin
magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä,
että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin
laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania
hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata
kieltää tämän voiman olemassa oloa."
"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En
ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan
ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen,
sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta
saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän
jaloluonteista ... esimerkiksi ... äitipuoltani ... minkälaisia
hedelmiä hän tuottaisi -- pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena --
mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys
ja rakkaus."
"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen
päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä
tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin
kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi,
että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään
jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä
katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi
syntymähetkeänsä..."
"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi,
jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt
kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni..."
"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja
hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan
osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää
kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla
kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän
ihmeen."
"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle,
ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen
päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan
kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin
on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja
muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."
"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut
hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia
kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää
katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä
sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä
minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."
"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi,
"jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä
ylhäällä..."
"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää
ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää,
selvempää ja itsetietoisempaa järkeä..."
"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä
tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen
kengännauhojaankaan..."
"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti
ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää
uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan
johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön
liikutettuja kasvoja.
"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa",
vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää,
ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen
uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja
kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole
oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi
hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen
eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut
uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista
korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä
ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin
kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla
haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin
kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin
liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan
voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja
hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa,
terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"
Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin
tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita
ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista
vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin
sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli
valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi
maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua
hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen
vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista,
takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä
puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen,
ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet
äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin,
salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen
silmiinsä.
Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä,
vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden
humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan
antoi surullisen viehätyksen...
Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas
sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen.
Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.
"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan,
joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä
teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset
vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen
erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."
Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä
surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.
Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli
yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi,
rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle
tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä,
että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä
pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt
edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta
silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt,
joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku
arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä
vieraalle.
Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia
juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat
tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen
ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, -- jonkinmoinen kumarrus, missä
helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan
tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen
toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on
ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin
lehmuskäytävässä."
"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi
Ebba takaapäin.
Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten
vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.
"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin
keikailevan katseen.
"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen
intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä,
mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."
"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen
tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona
käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua;
jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä..."
Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä
Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja
onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin
tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja
ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.
Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä
Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:
"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän
ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt
soitan jo toista kertaa."
"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun
syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."
"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi
kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen
surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä
vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä,
tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa
lastenkin mieleen."
Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään
hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä
ruokasaliin.
Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät
silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja
kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat
mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.
Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän
kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta
johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä
raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja
tukahdetusta kiukusta...
"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti
nyrkkiään, "minä vihaan häntä..."
Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle
tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella
voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin
imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä
karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.
Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko
aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria
ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan
pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.
Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään
äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä
näkee käärmeen pään nousevan vierestään.
"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo
sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni,
jos voisin päästä pakoon ... tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys
suhisisi ilmassa ympärilläni ... oi, jos minä vaan..."
"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua
vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan
lääkäriä."
"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori
tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta,
"minulla vaan ei ole nälkä."
"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa,
"sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin
ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä
kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein
säälikseni nähdä niitä."
Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos
kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan
tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.
"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun
päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet
aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti
kiihoittaa ruokahalua."
Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.
"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen,
joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi
tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.
Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen
jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti
häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota
hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa.
Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun
käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori
tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli
hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori
oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan
kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä.
Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja
kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa
pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.
Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen
penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta
auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin.
Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän
piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko
matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen
kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko
aamupäivän.
Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka
jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku
varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet
hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.
Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin
uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen
laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän
oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin
vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein
hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei
ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo
edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti
keskustellakseen.
Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut
aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla,
eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin
huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui
hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.
Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni
tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori
sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja
rauhoittaa.
Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä,
innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren
papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.
He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen
ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta,
Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä,
antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä
neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella
huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja
ihailusta.
"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän
kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja
sanoissani pysyn."
Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja
useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan
asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja
poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä
vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan
katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat
vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden
osoitusta, sanaa, katsetta... Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät
vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut
huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan
Lars Petterin tytön kanssa.
Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta
toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi
kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into
päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti
hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten
seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.
Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala,
koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä
Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia
huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua,
tuotti hänelle lapsellisen ilon.
"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä
laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi
minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."
Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat
nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski
synkkänä uutterasti sen silmukoita.
Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille
ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli
ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin
kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista
kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon
raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja
liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär
makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle
kaatoi vettä sairaan suuhun. Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle,
että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin
saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena
Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta
kreivitärtä jättää.
Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja
kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä
laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen
tallirengin viemään pois hevosia.
Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet
jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja
raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että
tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.
Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin
pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.
Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis
jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän
sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset
varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi
pastorille.
Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi
tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi
hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja
pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet
väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä
ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän
niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.
Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen
mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata
Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat
toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta
kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti
häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa,
kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku
tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.
Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka
hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä
värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä
häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta
ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti
puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan
juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli
Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei
kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan,
vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun
epäselviä säveleitä.
"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä
ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä
kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse
tunkeutuu esiin ... hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen ...
toinen ympäristö, uudet vaikutukset ... niin, hän on totuuden
rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin
moni, joka luulee siellä olevansa..."
Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin
puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat,
alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei
enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa,
se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen
mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.
Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain
perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, --
Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin,
keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa
kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille
ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki
pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla
olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja
syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät
huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei
laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia
tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja
kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan
yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.
Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla -- pastori oli silloin ollut lähes
kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän
lähtisi sieltä pois -- teki seurue tuollaisen huviretken erääsen,
lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä
retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut,
veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos
pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli
erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja
Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän
lausui auringon laskiessa. Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi
äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen
ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää
keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.
Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä
vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta
paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta,
istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta
tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä
oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi
niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi
kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi. Tästä seurasikin, että
kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan
pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori
vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli,
vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin
martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut
parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.
Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä
itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet
sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti
hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä
hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan
viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka
päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään.
Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita
Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät
kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen
mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.
Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät
salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät
vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä
yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät
hienoilla, epämääräisillä värityksillä.
Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön
salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä
täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli
levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa
omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat. Elämän ihanuus,
nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä
oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja
täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon
sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi
mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli
yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys...
Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät
Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas,
joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös
portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert
ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja
osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta
käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.
"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen
portaita kohti.
"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä,
pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"
Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös
portaita huoneesensa.
Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos.
Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu
niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu,
milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset
toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä
päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien
yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan
avaruuden läpi...
Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa
luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä
kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman
onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja
hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä
tunne salaisesta onnellisuudesta, joka -- hänen tietämättään mitenkä ja
milloin -- oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi
Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava
uni, jota hän ei rohjennut uskoa -- ikäänkuin outo ja samalla niin
tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli...
"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita
kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa
tätä vienoa unelmaa, -- "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä
ainoa olisi kaikki kaikessa..."
Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan
antautua tähän uneksimaansa elämään, -- ja omituiset, ihanat kuvat,
täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat
kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.
Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä
haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt,
tulinen halu valoon, elämään. -- -- --
Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti
levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti.
Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja
joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä
oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä
vavistuksella. Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään
miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka
oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja
ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen
naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut
todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran
ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi
ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä. Oliko tämä se
morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö,
joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden
taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen
kiihkeällä ikävöimisellä.
Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen
ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti:
"Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi.
Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran
irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle
asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja
kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen
vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään,
jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta
naiselta.
On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan
hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta
nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin,
olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki
lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua ... osoita minulle
tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä
kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia
sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän
huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa
mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat
tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät
vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.