II.

Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen

ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset

hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta

osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli

kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä

kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran

avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota

hän tunsi rakkaasen vainajaan.

Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai

luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan

kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin

kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä

käytöksellään.

Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja

että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt

kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista

asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli

mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken

kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.

Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi

oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei

kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa

muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa

tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon,

joka oli kudottu romanttisista valheista. Salaperäisistä lähteistä tuli

äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin

esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän

heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa

herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan

ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.

Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin

peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja

vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat

tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen

värityksen.

Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei

ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka

häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle

vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.

Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran

muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina

tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään

oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä,

vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään

hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme

vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan

tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen

äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.

Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä

levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja

epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä

tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi

hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä

velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä

hillitsemisen puutteesta.

Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin

ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella

kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan

puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet

niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman

kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan

puolelta tullut kysymykseenkään.

Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein

mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua

rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista

sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e.

Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen,

varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen

äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.

Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia

itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita

palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät

hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja

sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten

olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee,

ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset

tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin

ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi

ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän

mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.

Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä

hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan

tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan

lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären

vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan

pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen

kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja

pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan,

ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen

joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi

antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku

sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli

heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille

vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä,

tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän

oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä,

jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas

kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan

naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä

kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt

taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan

matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei

äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä

olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista

kolmesta tytöstä.

Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin

seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa --

mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen

kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty -- heittäytyi hän naisellisen

kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin

hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä

äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin

naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti,

ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden

tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo,

koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen

kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja

koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret

herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.

Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan

ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan

alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti

hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.

Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan,

mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito

pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein

sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi

Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut

puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja

oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän

kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli,

pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan,

vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen,

katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä

vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä

häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa.

Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin

nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä

omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein

ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä

tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia,

päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea

äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta

äitipuolesta.

Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä

pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen

pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut

monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen

jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä,

suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia -- ja kun tämä

yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat,

tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin

kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.

Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa

hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina,

tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat!

Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista

anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut

kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää,

anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan

ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan

kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa,

vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita

muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat,

saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin

hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta

seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.

Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta.

Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt

sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä

hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan

ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä

hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä

aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät

itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.

Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen

muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät

tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen

päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko

seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten

Gabriellen oli tapana sanoa.

Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen

tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet

tointua moneen aikaan.

Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin

äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja

ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja

surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä

tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi

nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he

hämmästyksestä punehtuivat.

"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään

päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku

ikävyys!"

Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen

mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput

salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille,

jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui

kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän

ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin

puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti

rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär

itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut

vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet,

vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.

Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta

ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten

edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä,

tavallista oikullisemmaksi.

Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut -- hänen

varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten

seuratovereinsa kanssa, -- mutta hänen huvittelemis-halunsa oli

kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa

käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan

pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä

tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan

määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä

hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja

kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä

lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin

ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä,

sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja

siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän

silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja

hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein,

että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja

vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.

Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja

toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin

kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin

puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen,

sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään.

"Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa,

filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.

Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori

Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären

salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa

ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän

aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja

kosijansa.

Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai,

jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä

seuraavalla viikolla piti kreivin perheen -- kreivi itse aikoi viettää

kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, -- muuttaa Säboholmiin, vanhalle

Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa

rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.

Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa

koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän

oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa

puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen

tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen

kanssa.

Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän

oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut

käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti

maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat

järjestetyiksi.

Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon

kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui

tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen

pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit

silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka

heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia

pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat

saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot,

joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän,

vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.

Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja

hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään

hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada

lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire,

että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään.

Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo,

pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä

ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja

saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes

pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.

Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan

puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy,

kun hän lausui matalalla äänellä:

"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"

Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.

"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,

Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti

pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat;

"tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka

äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli

vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita

haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme

niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin

tarttua ja tutkia niitä.

Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin

salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.