I.

Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli

Linné-puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden

läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja

tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä

kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden

ajokalujen vierivän Sturr-katua pitkin ja Linné-opiston käytävätkin

olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan

kevätillan kauneudesta.

Kaarlen-tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti

puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman

herran kanssa.

Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön,

hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan.

Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa

oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä

piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi

sopusointua hänen olennossaan.

Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli

ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen

huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan

katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.

"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei

tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"

Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin

rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.

"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen,

mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."

"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla

olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari

sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä

kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"

"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä

kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen

sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"

"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen

kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"

"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"

"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä

lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee

päästä vapaaksi!"

Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja

tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki

niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi

olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo,

että kaikki äidit, joilla oli naima-ijässä olevia tyttäriä, olivat

häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa

Gabrielleä?

"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi

hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan

katseen.

"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä

huolettomasti,

"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää

onko se ainoastaan sentähden, että ... sentähden, että sinä et voi

minua kärsiä ... tahi onko sinulla ... olisitko sinä ... onko syy

siihen joku toinen ... mieltymys..."

Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei

yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen

levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.

"En tiedä, mikä oikeuttaisi sinut tekemään tämän kysymyksen", vastasi

hän hetken vaitiolon jälkeen ja katsoi levollisesti Juhanin silmiin,

"mutta, jos sinulla voi olla tyydytystä totuuden kuulemisesta, niin

kernaasti! Ei, minulla ei ole muuta mieltymystä, en tunne mitään ketään

kohtaan, kuuletko", lisäsi hän kiivaasti aivan kuin hän Juhanin

tutkivassa katseessa olisi huomannut epäluulon, joka häntä kiusasi.

Nuorukainen ei vastannut; hän kääntyi pois, huokasi vähän ja rupesi

hajamielisenä katselemaan taivasta, jonka punakellervät värit

vaalenemistaan vaalenivat.

Hetken seisoivat he äänettöminä, kumpainenkin vaipuneena omiin

ajatuksiinsa: toinen väsyneenä ja välinpitämättömänä, toinen tuntien

halveksitun rakkauden katkeraa, kalvavaa ikävöimistä...

"Kuulkaahan neitini, sallikaa minun", kuului äkkiä ääni heidän

takanaan. "Te kylmetytte seisomalla noin, jos kohta teidän

seuralaisenne koettaakin parastaan pitääkseen teitä lämpimänä. Ilma on

näin illalla hyvin kylmä ja kostea!"

Gabrielle, ja hänen entinen sulhasensa kääntyivät molemmat. Edellisen

tyytymättömät kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi puhujan, nuoren,

suippoviiksisen valtiomiehen, joka puvussaan ylen tarkkaan seurasi

viimeistä muotia ja jonka esiintyminen oli ylpeä ja teeskennellyn

huoleton.

"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä,

joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen

kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää

vastaan."

"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle

villahuivin, "sallikaa minun..."

"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän

kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan

villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini

tädin huivi."

Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti

väännellen kasvojaan.

"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette

päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."

He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti

nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.

Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana

balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin

määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan

suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin

perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii

teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania

mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.

Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän

jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi

ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti

vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen

kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.

"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka..." keskeytti vihdoin

valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin

asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.

"Ah ... vai niin ... anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä

suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"

"Jo ... ei maksa vaivaa viipyä kauemmin", vastasi Juhani matalalla,

epävarmalla äänellä, tarttuen Gabriellen ojennettuun käteen. "Hyvää

yötä ... jää hyvästi..."

"Hyvää yötä", vastasi Gabrielle välinpitämättömästi ja vastaamatta

hänen rukoilevaan, tuliseen katseeseensa.

Juhani päästi äkkiä hänen kätensä, kumarsi hieman kilpailijalleen ja

jätti balkongin.

Valtiomies punoi viiksiään, nojautui balkongin käsipunta vastaan ja

katsoi pilkallisesti hymyillen Juhanin perään. "Hupsu raukka", sanoi

hän kohottaen olkapäitään, "nyt hän varmaankin menee upottamaan

itsensä!"

Gabrielle nauroi ja matki keikaillen hänen liikettään.

"Se ei todellakaan ole minun syyni. Enhän minä voi mitenkään mennä

naimiseen jokaisen kanssa, jonka päähän pistää rakastua minuun. Mutta

mitä ne nyt tekevät tuolla sisällä?" jatkoi hän äkkiä, kun hän

valtiomiehen silmissä huomasi levottoman välähdyksen. "Eikö hän jo ole

lopettanut?"

"Ei suinkaan, herra pastori oli juuri alkanut esitelmän, ja naiset

kuuntelivat häntä hartaudella ja rakkaudella, kenties sentään enemmän

rakkaudella."

Gabrielle hymyili ivallisesti.

"No, neitiseni, ettekö mene sisään kunnioittamaan häntä

läsnäolollanne?" jatkoi valtiomies leikkiä laskien.

"Minäkö?" lausui Gabrielle äänellä, joka osoitti mitä suurinta

halveksimista. "En, minulla ei ole siellä mitään tekemistä. Ensinnäkin

hän varmaan kernaammin suo minun olevan poissa ja toiseksi minä itse

puolestani mieluimmin olen poissa, kun äiti-puoleni pitää uskonnollisia

kokouksiaan."

"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies,

nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo

pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa

häntä?"

Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja

harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.

"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!"

vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi

taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki

naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi

sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat

muodissa seuraelämässämme. Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan,

pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena

päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin,

puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita

itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja ...

oi, se on innoittavaa..."

"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi

valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa

suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi

tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja

mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka

korttipakka onkin toisessa?"

Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.

Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?

"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana.

"päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea... Mutta

sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja

siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa,

Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja

samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä,

sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"

"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on

oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään ... ei minkäänlaista

puolinaisuutta... Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per

Gyntistä..."

"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä

kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan

mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että

se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja

liehakoi ja ... sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan

uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun

hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei

voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan

lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan. Saisimmepa nähdä moniko

noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä

haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!"

lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus,

etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.

"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä

tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette

epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne

tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti,

teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan

kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja

kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"

Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen

leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa

paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen

yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat.

Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa

sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti

tulisi milloinkaan ymmärtämään.

"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin

päin, "ehkä menemme sisään!"

Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies

nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä,

kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois

mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo

niin äkkiä keskeytyi.

Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut

hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus,

joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota

sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.

Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti

kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla,

viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli

lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli

lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat

kuulijat -- suurimmaksi osaksi naisia.

Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden,

oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä

pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten

tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat,

mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.

"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen

puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville

kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut

aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos

annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla

lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet

lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan

ole mitään arvoa! Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se

annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin -- saatammepa olla

antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme,

jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."

Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän

jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä

kyyneleitä.

Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen.

Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia

kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää

voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan,

mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän

muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä,

saattoivat Gabriellen vimmaan.

"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki

kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja

annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä

ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että

hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."

Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei

vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa

silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi.

Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja

äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.

"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven,

lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden,

"te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla

antamatta köyhälle lihaa, -- ja voitte olla varma siitä, että se, jolla

on rakkauden henki, ei jätä antamatta, --- mutta minkä annamme, tulee

meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään,

sen arvon määrää mieli, missä sen teen, -- usko."

Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen

kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu,

Gabrielleen.

Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti

olisi antanut perää.

"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta

vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on,

vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten

itseni kärsivien tähden ja -- niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään

arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"

"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei

se teitä vähintäkään auttaisi..."

"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.

"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."

"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin

syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa

katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin

se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään

kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.

Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren

tytön liikutettuja kasvoja.

"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän

verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten

tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi.

Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"

"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.

"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen

oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua,

sellainen vanhurskaus -- ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus

on -- ei Jumalan edessä merkitse mitään."

Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen

sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään,

tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli

alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli

saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse

syntiä, vaan loukattua ylpeyttään...

Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet,

pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi

nyt äkkiä pois ne.

Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta.

Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille

nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa,

tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen,

joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes

vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman

minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat

äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä

vilkkaimmista keskusteluista.

Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän

vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko

kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen.

Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle,

että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun

hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti

kaataa hänelle enemmän.

Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja

valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia

muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän

ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä,

melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla

ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan

tahi rohkaisevan katseen. Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän

saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten

säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän

suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä

sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut

tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan

ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen

kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä. Hänen hartain

halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi

vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi

tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin

kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus

välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta

tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin

kiedotuille ihmis-sieluille.

Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen

paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta

hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä

hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas

painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui

omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen

iltarukouksen.

Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden

jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä

aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet,

siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee

etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään. Mutta tämän aavistuksen

tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja

joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat

saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät

he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi

vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia

tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.

Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi

vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta

seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua.

Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen

samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan

vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta

tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte

äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"

Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen

miten ne vapisivat.

"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas

hermottomasti hypistelemään raamattua.

"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä

äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt

ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan

ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla

ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."

"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen

päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan

ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni,

"minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."

Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty

mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.

Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään

surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin

sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta

kuka sitä hänelle antaa?"

Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta.

Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär

voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta,

missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa,

käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä

heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla

hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan

vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"

Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät

Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa,

sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo,

että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa

kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen

seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei

ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa

viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt

kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan,

hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin

merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä

istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta

minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa

on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti

liiasta huolesta nääntynyt ... kuusi lasta..."

Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären

kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä

koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen

seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle,

mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän

kieltäytyä kaikesta.

Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän

onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että

hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa

kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä

kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka

viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla

mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa,

neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat

sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:

"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja

istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"

Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat

Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle'

-- he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä -- että

vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan"

kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.

Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär

ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen

vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi

itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta

Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen,

tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja

häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.

Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt

melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.

"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti

pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen

ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan

on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen

hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän

kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille

olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."

"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin

ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.

"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen

ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin

innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen

ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin

totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan

koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.

Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä

edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa,

kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo

mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen

hyvää yötä, -- saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän

perheen olosta.

Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.

"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta,

ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen

esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine

valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja

laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."

"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori

ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja

kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta,

näyttivät niin kuihtuneilta.

Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten

aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa

äitipuoltaan.

"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä

tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle

vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä

talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut

kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen

lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen

ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin

morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa

tavallista määräänsä."

Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen,

sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten

hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.

"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän

pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan

kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne,

kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta

tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin

puolesta."

Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut,

varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa

kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin

kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä

kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin

kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena,

eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä.

Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta

tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin

Gabrielle."

Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään

vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut

ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui

niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää

tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin

yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti,

oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin

samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa

halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman

kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa

vaikuttava asema -- ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen

yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista

vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle

vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän

tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut

niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä

sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään --

kaikkein vähinten äitipuolelleen -- paljastaa jotakin siitä, mikä

hänessä liikkui.

Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.

"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi

hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin,

että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti

hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka

sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.

Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon

nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven

uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären

puoleen.

Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä

suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja

pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen

köyhästä perheestä.

Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän

polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä

hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä

hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja

toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka

oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli

turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja

tylsistyneeksi -- ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä

luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi

hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi

lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi

katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka

sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa

mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. --

nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko

viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön

kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään

sentähden, -- ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat,

selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät,

milloin sammuivat hänen sielussaan -- kaikki tämä oli omiansa tekemään

hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.

Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo,

otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa

kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä

vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän

rajun mielenliikutuksen aikana.

Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani

kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään

teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:

"Minä kammoksun elämää ... minä kammoksun elämää!..."

Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti

riisumaan itseään.

Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi

taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä

saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät

olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja

nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen

kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri,

kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia

viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa",

filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen

pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti -- lehti sekaantui kuolon

mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän

aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja

kaipauksessaan.

Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka

ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja

oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja

kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa

useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen

lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi

lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."

Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi

raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista

ääntä kysyi:

"Bella. joko nukut?"

"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt

varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.

He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä

yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä

eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.

Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä

istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa,

alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä

välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas

tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla

kuin "iso-sisar."

"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi

salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean

topattu, ettet voi ajatellakaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka

melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli

heittäytynyt.

"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi

voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui

salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti,

niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi

salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti

minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan

joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen

tiennyt?"

"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä,

olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi

ollut kyttyräselkäinen."

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä,

"tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut

pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.

Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän

ääressä.

"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta

sisareen.

"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka

ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin

siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan!

Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt

täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä

minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin

tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään

olemme!"

"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan,

ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan

tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"

"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa,

istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän

vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista

on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä

pahemmaksi!"

"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin

pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"

"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla

pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille!

Karin Lind aikoo myöskin siksi."

"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen,

"mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"

"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun

mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän

rakastunut sinuun."

"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa

kiltimpi", vastasi Ebba.

Gabrielle pudisti hymyillen päätään.

"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla

kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes

ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen

kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan

pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja

tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te

muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule

mainiota?"

"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat

likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas,

kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä

aina tarvitse kuulla torumisia, eikä ... oi, mikä hyvä tuuma Bella!"

Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä

luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä

valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.

Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä,

ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille,

jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin

kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät

saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle,

hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.

Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten

sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti

päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun

pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka

naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi

yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja

käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä

kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla,

joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon,

nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. -- -- --

Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori

Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären

kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi

kotiinsa.

Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka

antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen.

Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan;

nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin...

Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin

olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin

sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli

toisella puolella ruokasalia.

Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen,

iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi

puoleksi tuolistaan.

"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli

pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.

"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut

niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan

sanomalehtiä."

Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä

maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä

tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä

iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä

äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et

milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."

Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.

"Suo anteeksi, rakas ystäväni... Sinun tähtesi olisin mielelläni

tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on

todellakin ollut niin paljon työtä tänään..."

"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän..."

"No niin, ehkäpä joskus toiste ... ensi torstaina ... olen vakuutettu

siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä

saarnamies."

Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.

"Olkoon niin, toiste siis ... jos Jumala suo meidän siksi elää... Hyvää

yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja

suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.

Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän

oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien,

joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin -- saattoi kreivitär ainakin

olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä

tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa

tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään...

Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi

uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori

Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän

polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen,

sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.

Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut,

mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan,

alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin

kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja

selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.