ENSIMÄINEN TOHTORI. Suureksi suruksemme kuulimme, ettei armollinen
herra voi oikein hyvin.
KAMARIPALVELIJA. Niin, herra tohtori! Hänen tilansa on aivan surkea.
TOINEN TOHTORI. Kuinka oikeastaan on terveytenne laita?
JEPPE. Ihan hyvin. Minua vaan vähän janottaa se viina, jota eilen join
Jaakko suutarin luona. Antakaa minulle tuopillinen olutta ja laskekaa
minut menemään, niin minun puolestani saa vetää vaikka hirteen kaikki
maailman tohtorit, sillä minä en kaipaa heidän lääkkeitänsä.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Siinä sen nyt kuulet, kuinka hän hourii, arvoisa
virkaveljeni.
TOINEN TOHTORI. Kuta kiivaampi kuume alussa, sitä pikemmin houraus
lakkaa. Koettakaamme herran suonta. _Qvid tibi videtur, domine frater?_
ENSIMÄINEN TOHTORI. Minun mielestäni pitäisi heti iskeä suonta.
TOINEN TOHTORI. Minäpä en ole samaa mieltä. Sillä tällaiset kummalliset
taudit vaativat toisenlaista hoitoa. Parooni on nähnyt ilkeän ja
eriskummallisen unen, joka on pannut veret liikkeelle ja huimannut
aivot, niin että hän luulottelee olevansa talonpoika. Senvuoksi
toimittakaamme hänelle semmoisia huvituksia, joista hän tavallisesti
enimmän pitää, antakaamme hänelle semmoisia ruokia ja semmoisia
viinejä, jotka paraiten menevät hänen makuunsa, ja soittakaamme hänelle
niitä kappaleita, joita hän mieluimmin kuuntelee.
(Hilpeä soitto alkaa.)
KAMARIPALVELIJA. Sehän on armollisen herramme lempikappale?
JEPPE. Niin kai. Saattaa olla. Pidetäänkö tässä talossa aina tällaista
lystiä?
KAMARIPALVELIJA. Niin usein kuin te vaan suvaitsette; tehän meille
kaikille ruuan ja palkan annatte.
JEPPE. Sepä kummaa, etten ollenkaan muista, mitä ennen olen tehnyt.
TOINEN TOHTORI. Tauti sen vaikuttaa, armollinen herra, että sairas
unohtaa kaikki, mitä hän on ennen tehnyt. Juontuu mieleeni, kuinka
muutama vuosi sitten eräs naapureistani joutui juomisesta niin pilalle,
että hän kaksi päivää luuli olevansa ilman päätä.
JEPPE. Olisin iloissani, jos tämän piirikunnan tuomarille Kristolle
kävisi samoin; mutta hänellä taitaa olla ihan toisenlaatuinen tauti,
sillä hän luulee itsellänsä olevan hirveän suuren pään, vaikkei hänellä
ole päätä pahintakaan, niinkuin hänen tuomioistaan kyllä näkyy.
(Kaikki nauravat: Ha-ha-ha!)
TOINEN TOHTORI. On hupaista kuulla herran laskevan leikkiä. Mutta
palatakseni taas äskeiseen asiaan, niin tuo mies parka kulki ympäri
kylää kysellen kaikilta, eikö kukaan ollut sattunut löytämään hänen
päätänsä, jonka hän oli kadottanut. Mutta hän parani vihdoin viimein ja
on nyt lukkarina Jyllannissa.
JEPPE. No, lukkariksi hän olisi kyllä kelvannut, vaikkei olisi päätänsä
löytänytkään.
(Kaikki nauravat taas.)
(Jeppe sylkee ja niistää nenäänsä oikealle
ja vasemmalle ja käyttäytyy kuin talonpoika ainakin.)
ENSIMÄINEN TOHTORI. Eikö arvoisa virkaveljeni muista, mitä tapahtui 10
vuotta sitten, kun muuan mies kuvitteli päänsä olevan kärpäsiä täynnä.
Häntä ei saatu siitä uskosta, vaikka olisi puhuttu hänelle mitä,
ennenkuin eräs ymmärtäväinen tohtori paransi hänet: Hän pani sairaan
päälaelle laastarilapun, joka oli mustanaan kuolleita kärpäsiä; jonkun
ajan kuluttua hän otti lapun pois ja näytti sairaalle siihen tarttuneet
kärpäset ja sai hänet siihen uskoon, että ne olivat imeytyneet siihen
hänen päästänsä; ja kohta parani mies. Olen myös kuullut kerrottavan
toisesta miehestä, joka pitkällisen kuumetaudin jälkeen sai semmoisen
päähänpiston, että koko maa hukkuisi tulvaan, jos hän vesitarpeensa
tekisi. Ei kukaan saanut häntä luopumaan niistä ajatuksista, sillä hän
sanoi tahtovansa kuolla yhteiskunnan hyväksi. Hänet parannettiin näin:
Hänelle laitettiin sana ikäänkuin kaupungin päälliköltä, että kaupunkia
muka uhkasi ankara piiritys, ja vallihaudoissa ei ollut yhtään vettä.
Senvuoksi piti hänen täyttää ne, jotta vihollinen ei pääsisi
kaupunkiin. Tuosta tuli sairas niin iloiseksi, kun hän huomasi voivansa
tehdä palveluksen isänmaalleen sekä itselleen, että hän vapautui
samalla kertaa vesipakostaan ja sairaudestaan.
TOINEN TOHTORI. Minä voisin kertoa esimerkiksi toisen jutun, joka
tapahtui Saksassa. Eräs aatelismies tuli kerran ravintolaan, jossa hän
syötyään meni maata ja ripusti kultavitjat, joita hän tavallisesti
kantoi kaulassaan, kamarin seinälle. Isäntä huomasi sen, saattoi
vieraansa levolle ja toivotti hänelle hyvää yötä. Mutta kun hän arvasi
aatelismiehen nukkuneen, hiipi hän kamariin ja otti 60 niveltä pois
vitjoista ja ripusti ne takaisin seinälle. Vieras herää aamulla, käskee
satuloida hevosensa ja pukeutuu lähteäkseen. Mutta kun hän aikoi panna
vitjat kaulaansa, älysi hän, että ne olivat tulleet puolta lyhemmiksi,
ja alkaa sentähden huutaa, että hänen luonaan on käynyt varkaita.
Isäntä, joka seisoi oven takana vakoilemassa, juoksee heti sisään ja
huutaa, ollen kauheasti hämmästyvinään: "Voi! voi! mikä hirveä muutos!"
Kun vieras kysyi, miksi hän niin ällistyi, vastasi hän: "Voi hyvä
herra! Päänne on tullut ainakin puolta suuremmaksi kuin se oli eilen."
Ja sitten hän toi esiin väärän peilin, joka näytti kaikki tyyni puolta
suurempana. Kun nyt aatelismies näki päänsä niin suureksi, puhkesi hän
itkuun ja sanoi: "Voi, nyt huomaan syyn, miksi vitjani ovat käyneet
niin lyhyiksi." Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään ja kietoi päänsä
viittaan, ettei kukaan sitä tiellä näkisi. Kerrotaan hänen sitten
pysytelleen monta päivää kotonaan huoneissa ja eläneen siinä uskossa,
että vitjat eivät olleet suinkaan lyhentyneet, vaan pää kasvanut liian
suureksi.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Sellaisista harhaluuloista on lukemattomia
esimerkkejä. Minäkin muistan kerran kuulleeni puhuttavan miehestä, joka
luuli nenänsä olevan viisi kyynärää pitkän ja varoitti kaikkia
vastaantulijoita, etteivät vaan tulisi liian likelle.
TOINEN TOHTORI. _Domine frater!_ Olette kai kuullut miehestä, joka
luuli olevansa kuollut? Muuan nuori mies oli saanut päähänsä, että hän
muka oli kuollut, ja senvuoksi hän paneutui ruumispaareille ja heitti
syömisen ja juomisen. Hänen ystävänsä osoittivat hänelle, kuinka
mieletöntä se oli, ja koettivat kaikkia keinoja saadakseen häntä
syömään, vaan turhaan. Mies vaan nauroi heille ja väitti, ettei
kuolleilla ole koskaan tapana syödä eikä juoda. Viimein otti muuan
lääketaitoon perehtynyt mies parantaakseen hänet ihmeellisellä tavalla.
Hän houkutteli erään palvelijan myös rupeamaan kuolleeksi ja hänet
kannettiin juhlallisilla menoilla samaan huoneeseen, jossa sairas
makasi. Molemmat loikoivat ensin kauan aikaa katsellen toinen toistaan.
Viimein alkoi sairas tiedustella toiselta, miksi hänet oli sinne tuotu;
tämä vastasi: senvuoksi, kun hän oli kuollut. Sitten he alkoivat
kysellä toinen toiseltaan, mihin tautiin he olivat kuolleet, ja
molemmat selittivät sen laveasti. Nyt tuli joku vartavasten palkattu
henkilö tuomaan palvelijalle illallista, ja tämä nouseekin
ruumisarkustaan, syö tukevasti ja kysyy toveriltaan, eikö hänkin jo
haluaisi ruokaa? Sairas ihmetteli sitä kovin ja kysyi, sopiko kuolleen
sitten syödä, vaan sai vastaukseksi, että ellei hän syö, niin ei hän
kauan jaksa kuolleena maata. Hän suostui senvuoksi ensinnäkin syömään
toisen kanssa, sitten nukkumaan, nousemaan ylös ja pukeutumaan -- --
sanalla sanoen, hän matki kaikkia toisen tekoja, niin että hän viimein
tuli aivan terveeksi ja viisaaksi, niinkuin hänen toverinsa. Voisin
vielä kertoa lukemattomia samanlaisia ihmeellisiä tapauksia. Samoin on
kai käynyt tällä kertaa armolliselle herra paroonille, kun hän
kuvittelee olevansa köyhä talonpoika. Heittäkää siis kaivoon tuollaiset
tuumat, niin tulette terveeksi jälleen.
JEPPE. Mutta olisikohan se mahdollista, että se on vaan pelkkää
luulottelua?
TOHTORI. On ihan varmaa. Olettehan nyt kuullut millaisia ihmeitä luulo
saa aikaan.
JEPPE. Enkö minä sitten ole Jeppe Niilonpoika?
TOHTORI. Ette suinkaan.
JEPPE. Eikö tuo riivattu Nilla ole sitten akkani?
TOHTORI. Mitä vielä! Herra parooni on jo monta vuotta ollut leskenä.
JEPPE. Onko siis harhaluuloa vaan, että Nillalla on patukka, jota hän
sanoo mestari Eerikiksi?
TOHTORI. Pelkkää harhaluuloa.
JEPPE. No eikö sekään ole totta, että minut laitettiin eilen saippuan
ostoon?
TOHTORI. Eikö mitä.
JEPPE. Eikö sekään, että menetin kaikki saippuarahani Jaakko suutarin
viinaan?
KAMARIPALVELIJA. Ei tietysti. Olittehan koko eilisen päivän kanssamme
metsästämässä.
JEPPE. Eikö sekään, että lukkari pitää minun eukkoani?
KAMARIPALVELIJA. Kuinkas nyt! Rouvahan on ollut kuolleena jo monta
vuotta.
JEPPE. Ahaa!... Jo alan käsittää hulluuteni. En tahdo tietää enää
mitään koko talonpojasta. Sillä nyt huomaan, että kaikki on ollut vaan
pahaa unta. On sentään kummallista, kuinka viisas ihminen saattaa
takertua semmoisiin hullutuksiin.
KAMARIPALVELIJA. Suvaitsetteko mennä vähän kävelemään puutarhaan, sillä
aikaa kun me laitamme jotakin aamiaiseksi.
JEPPE (Nousee). Kyllä. (Käskevästi). Mutta pitäkää kiirettä, sillä
minulla on sekä nälkä että jano.
(Lähtevät).