huusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. "Vie sinua peijakas! No,
totta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit
vihollisen käsistä?"
"Minä karkasin, näette", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän
silmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, "enkä nyt aio
rauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu".
"Sinä olet kunnon poika", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle.
"Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?"
"En", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa
kuulla vastaukseksi: "Siperiaan;" mutta hän oikein riemastui, kun Antti
sanoi:
"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet
sairaita varten, on Niilo viety".
"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri -- älkäät nyt
peljätkö", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien
muassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka
odotti Kettusen eteläpuolella.
"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?" kysyi
Kyösti.
Ne jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja
vanha soturi sanoi:
"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?"
Kyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen.
Hänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi
kärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä
olisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti
hänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten
pyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden
välissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin
tarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha
pirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan
lapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko
olisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi.
Lukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa
nähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi
nyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa,
ajattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti
olivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa -- sillä jota enemmän
hän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti -- oli tuo
rakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä
ihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja
silloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen
jättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun
jääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä.
Hän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia
oli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.
Adlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä
vankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti
tuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin
Kyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei
tämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille
sekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.
"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen
maineesen", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri
jo ampui.
Kyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin
kehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen
ampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.
Vihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset
joukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen
jäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin.
Niinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut
tehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa
liian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty
tyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin
kauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen
joukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä
liikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa
peräytymään.
Se ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja,
tahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan.
Mutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä
ainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen
sisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä
suljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa
pitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin
päälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi
ryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä
näki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä
olisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan
alla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin
huudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko,
pakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen,
nähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä
hänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa.
Hän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa
paikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata
ne alas ja hypätä akkunasta ulos.
"Ha, ha, ha", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset
seljässään, tulevan sijallensa riviin, "kummallisen saaliin sinä sieltä
sait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?"
Kaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.
Suuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.
"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea
isävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt.
Siksi ne ovat minulle kalliit".
Nauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:
"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa,
että hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen,
se, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä]
nimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä
sanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä
suksia?"
"Kyllä", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. "Kyllä minä luulen
siihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta,
enkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa
sanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni
juokse".
"Sitä tahdon pian koettaa", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun
hän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys.
Eversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä,
mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla
asiata ajattelematta.
"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin
pakenemaan", ajatteli hän, "sitte minä heitän ne oitis pois, se on
varmaa".
Kun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä
taas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin
häntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän
luuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen
Ketin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi
samaa tietä kuin se oli tullutkin.
* * * * *
Hyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat
tavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä,
seisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää
aikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen
synkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen
talvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat
melkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi
käyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda
jäljessään kauniin päivän.
Iloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli
melkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi
saattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin
antaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä,
väsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa,
tarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla,
jonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan
huolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään
valittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin
sydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.
"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet
eteenpäin menemään", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli
eteläisimmän vartiotulen vieressä, "silloin minä tahdon puolestani
sanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian
vanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä
'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan
saisimme, mutta..."
"Oh, kyllä Adlercreutz menisi eteenpäin", keskeytti vanha rakuuna, joka
oli tullut käynnille leiriin, tervehtimään erästä siellä olevaa
veljeänsä, "mutta, nähkääs, Klingspor se on, joka asiat johtaa, ja me
tiedämme kyllä, ettei hän ensi hädässä päälle käy".
"Rakuuna on oikeassa", virkkoi muuan nuorempi jääkäri. "Mutta minä
luulisin Adlercreutzin sanan olevan marsalkille sangen tärkeän ja että
eversti saa tehdä melkein mitä hän tahtoo. Jos ei Klingsporilla olisi
häntä ja Cronstedtiä, niin tiesi Herra kuinka hän asioistaan
selvenisi".
"Silloin hän menisi täyttä nelistä pakoon, siksi kun hän ei enään
pääsisi edemmäksi, luulen ma", arveli Kyösti vallan varmana.
Korkeavartaloinen soturi, joka samassa astui tulelle, lopetti
keskustelun ja marsalkin soimaamisen, mikä muuten kuului joka päivän
"programmiin" ja lisäksi oli hyvin ansaittuakin.
"Eversti, eversti", jupisivat jääkärit ja nousivat seisaalleen.
"Levolla, levolla, pojat", sanoi Adlercreutz lempeästi. "Te kyllä
tarvitsette lepoa tämän pitkän taistelun perästä. Meidän täytyy pian
lähteä matkalle jälleen".
Näin sanoen tarkasti hän jokaista jääkäriä, ikäänkuin olisi hän
ketäkään erityistä heistä etsinyt. Hän loi vihdoin katseensa Kyöstiin,
joka juuri hoiti rakkaita suksiansa, ja hän viittasi hänelle astumaan
esille.
"Sinä olet kunnon poika", sanoi eversti, "ja nyt saat näyttää oletko
sinä, niinkuin sanot, pitäjän paras hiihtäjä".
Kyöstin silmissä säihkyi nuoruuden tuli; hän loi ensin katseen
suksiinsa, jotka tuolla loimoavasta tulesta punertavalla lumella olivat
niin valkeina ja kiiltävinä, ja sitte kumppaneihinsa, varsinkin vanhaan
jääkäriin Porrassalmen tappelusta, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa.
Näettekö kuinka hän luottaa minuun. Sitte sanoi hän rivakkaasti:
"Jos sitä on mahdollinen tehdä, koetan minä parastani".
"Mahdollista se on, mutta vaikeata", sanoi Adlercreutz. "Tässä on
kirje. Pyri pääsemään metsän lävitse ja etsi Cronstedtin joukko, joka
on matkalla Paavolasta taikka on jo ehtinyt Revonlahdelle. Mutta, sen
sanon sinulle, jos Venäläiset rupeavat sinua ahdistamaan etkä sinä
luule pääseväsi heidän käsistään, niin sinun täytyy hukata kirje.
Jumalan haltuun nyt. Lähde oitis matkaan".
Adlercreutz kääntyi ja aikoi mennä, kun Kyösti "hieman" vapisevalla
äänellä sanoi:
"Ja jos minun onnistuu viedä kirje perille, ehkä silloin pääsen
tilaisuuteen pelastamaan vaarini?"
Eversti kääntyi taas ja katseli nuorta Suomalaista ystävällisin silmin.
"Sinä pidät siis paljon isostaisästäsi", sanoi hän.
"Oi, niin!"
"No! Saattaahan tapahtua että hän pelastetaan jos Cronstedt käy
Venäläisten päälle. Mutta joudu nyt. Aika on kallis".
Kyösti ei tarvinnut pitkää aikaa vaatteittensa muuttamiseen. Pian oli
hän entisessä puvussaan, sovitti sukset jalkaansa ja kiiti pois, vanhan
jääkärin hätäillen huutaessa:
"Pidä puoltasi, poika, ja näytä, että Suomalainen hiihtäjä jättää aron
pojan hevosenkin jälkeensä!"
Kyösti ei kuullut vanhuksen sanoja. Kuin ammuttu nuoli katosi hän
kookkaitten puiden väliin.
6.
Vaikka Kyösti jo niin nuorella ijällä oli oppinut erinomaisen hyvin ja
taitavasti käyttämään suksia, mikä usein oli hänen pelastanutkin
uhkaavista vaaroista, saattoi hän puheena olevana aamuna vaan vaivoin
päästä eteenpäin, osaksi sentähden, että metsä yhä taajeni, osaksi myös
sentähden, ettei lumi pitkillä matkoilla kannattanut. Vaikka hän oli
pukeunut sangen keveään pukuun, pitkän mekkonsa oli hän vaihtanut
lyhyeesen nuttuun, joka ei ollut hänen kulkemiselleen esteenä, oli
hänen lämmin ja hiki jo ennenkuin hän oli kulkenut paria sataa
kyynärää. Matka näytti tulevan ylen hankalaksi. Pitkät oksat sivalsivat
häntä tavan takaa vasten silmiä ja pyrytti hänen ympärilleen kylmiä
lumipilviä, jonka ohessa hänen usein täytyi kiertää pitkiä matkoja
välttääksensä liikaa lunta. Mutta toivo isonisän pelastumisesta, joka
ehkä juuri riippui tämän matkan onnistumisesta, antoi hänelle voimia ja
yllytti häntä ponnistuksiin, joita hän vastaisessa tapauksessa olisi
välttänyt.
Se metsä, jonka lävitse Kyöstin piti tunkeutuman Cronstedtin joukolle,
oli, niin edellä on sanottu, Siikajoen vanhan jokipohjan itäpuolella,
ja sen läntisellä rinteellä olivat talot Korkiala, Jääskelä, Montinen
ja Vilmonen, etelästä päin lukien. Kesäisin oli tämä laaja metsä
yhteismaana Revonlahtilaisten elukoille, mutta kun talvi tuli, harhaili
siellä ristiin rastiin karhuja ja varsinkin susia, ja silloin sitä
käytettiin yhteisenä metsästysmaana, jossa pitäjän kasvava nuoriso sai
harjoitella voimiansa, norjuuttansa ja ampumataitoansa ärtynyttä petoa
vastaan. Kyösti oli monta kertaa isänsä ja isonisänsä kanssa ollut
metsästämässä näillä seuduilla, ja tunsi metsän jotenkin tarkoin. Hän
pysyi keskellä metsää, välttääkseen venäläisiä, joiden oli tapana käydä
partioretkillään kelpo matkoja metsäänkin päin. Petoja hän ei
peljännyt, sillä ensiksi oli hänellä hyvät sukset, ja lisäksi oli hän
vanhalta rakuunalta saanut lainaksi pitkälle käyvän karpiinin sekä
kymmenen laukauksen varat, sillä museetti olisi vaan ollut hänelle
vaivaksi.
Vihdoinkin harveni metsä. Kyösti hiljensi vauhtiansa ja katseli
tarkasti ympärilleen.
"Vai niin", ajatteli hän, "en ole vielä joutunut edemmäksi kuin
Vilmoselle, enkä siis ole puolimatkassa Lunkiin, jossa minun on
meneminen joen poikki. Minä olen nyt samalla paikalla, jossa vaari
talvella oli heittämäisillään henkensä, elleivät isä ja Antti Kettunen
olisi joutuneet hänelle avuksi. Minä olen vielä näkevänäni karhun
kamalan muodon, kun se seisoi vaarin päällä, toinen käpälä hänen
otsallaan. Isän laukaus kaatoi otson ettei se enään konsanaan kitaansa
avannut. Ja tuolla Katri juoksi sutta pakoon, joka mieluummin olisi
syönyt hänen, kuin ihaillut hänen kaunista muotoansa. Katri hiihtää
myös hyvin; niin, melkein yhtä hyvin kuin minä", lopetti hän
ajatuksensa ja hänen piti juuri lisäämän vauhtia, kun hän sen sijaan
kokonaan pysähtyi.
Itäisellä sivulla pientä lakeutta, josta Kyöstiä eroittivat muutamat
taajassa olevat puut, oli susi. Se oli huomannut hiihtäjän ja odotti
nähtävästi hänen tuloansa lakeudelle, että "harmajakoiven" olisi
helpompi käydä aiotun suuruksensa kimppuun, jota se nähtävästi piti
erittäin tärkeänä. Silmänsä kieppuivat päässään hurjasti ja kieli
riippui ammollansa olevasta suusta.
"Tuo nälkäinen riiviö näyttää mielivän minua", mumisi Kyösti sen
henkilön koko varmuudella, joka tuntee etevyytensä. "Mutta odotapas,
nälkyri, minulta saat maistaa suurusta, jokei ehkä sula varsin
helposti".
Näin sanoen otti hän esille karpiinin, ja huomattuansa sen olevan
hyvästi ladattuna, painoi hän putkeen vielä luodin, häristäessään
sudelle ja huutaen:
"Tule nyt, niin saat kahdenkertaiset 'räätit'. Semmoista ei tarjota
joka päivä, mutta kun minulla on kiiru, enkä tahdo sinun tähtesi ruveta
viivyttelemään, niin minä uhraan sinulle enemmän, kuin sinä ansaitset.
Ahaa, sinä olet vanha metsästäjä, näemmä", huudahti Kyösti, varovasti
hiihtäessään lakeudelle, suden liikahtamatta vähintäkään. "Sinä näyt
tietävän millä tavalla saalis satimeen viekoitellaan ja miten sitte
yht'äkkiä sen kimppuun hyökätään, kun tiedetään ettei se enään voi
kynsiäsi välttää. Mutta tällä kertaa olet varmaankin erhettynyt, ole
sitte kuinka vanha juupeli tahansa".
Kyösti lisäsi vauhtiansa ja susi seurasi häntä uskollisesti silmillään,
sekä liikkui ylen hiljaa eteenpäin, siksi kun hiihtäjä ehti lakeudelle.
Silloin hyökkäsi peto esille ja pyrytti ympärilleen niin paljon
lunta, että tuo rohkea nuorukainen vaan nauroi vihollisensa
kykenemättömyydelle juoksemaan syvässä lumessa niin joutuen kuin
tahtoi.
"Nyt saattaisin sinun jättää pitkällä nenällä", ajatteli Kyösti, "mutta
sitte sinä tietysti hiivit johonkin taloon ja saatat ehkä saada jonkun
maanmieheni saaliiksesi. Mieluummin saisit syödä jokaisen ryssän
Revonlahdelta, mutta et sinä huoli mistäkään erosta ihmisissä.
Sentähden on kai parasta, että teen sinusta lopun".
Susi juoksi jotenkin nopeaan, vaikka syvä lumi nähtävästi oli sen
juoksulle esteenä, ja vähänkin taitamattomamman hiihtäjän kuin Kyöstin
olisi ollut sangen vaikeata päästä pakoon. Suomalainen ojensi
karpiininsa, kun peto oli vaan muutaman kyynärän päässä ja jo aikoi
syöstä hänen päällensä. Taitavuudella, joka pelasti hänen henkensä,
sillä hän oli hyvin poikamaisesti päästänyt suden liian lähelle
itseänsä, teki hän äkkinäisen käännöksen ja laukasi samassa aseensa.
Molemmat luodit menivät suden avattuun kitaan ja tappoivat sen
paikalla.
Samassa hetkessä kuin laukaus pamahti, kuului pitkäveteinen, valittava
ulvona sieltäpäin, josta kuollut vihollinen oli tullut, ja Kyösti, joka
tästä äänestä oli kovin peljästynyt, ehti tuskin, kaiken taitonsa ja
voimansa avulla, taajempaan metsään, ennenkuin puoli tusinaa susia,
yhtä nälkäisiä kuin ammuttukin, syöksi lakeudelle ja kuolleen toverinsa
nähdessään hurjalla himolla kävivät sen kimppuun. Tämä pelasti Kyöstin.
Hän ei viipynytkään enään nähtyänsä petojen rupeevan repimään ammuttua;
silloin riensi hän matkaan, nopeammin kuin ennen. Varmuuden vuoksi
latasi hän karpiinin uudestaan, jos matkalla vielä useampi vaara
tarjoutuisi.
Kohtaamatta mitään vastusta hiihti hän Montisen, Jääskelän ja Korkialan
ohitse ja oli jo lähellä eteläistä Lodenperää, kohta Lungin
pohjoispuolella vanhan jokipohjan vieressä, missä se muuttuu kaidaksi
ojanteeksi, joka kesäisin on kuivilla, mutta pari sataa kyynärää
etelämpänä juoksee tavallista levyänsä. Kyösti hengitti vapaammin. Kun
hän vaan pääsi Lunkiin, kävisi hänen kyllä hyvin, sillä siellä hän
toivoi tapaavansa omaa väkeä.
Mutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli
ihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko
he vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä
hän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai
jatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja
oli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan
pysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja
paukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä
kotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin
heikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti
olisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä
ruvennut "nallen" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä
metsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää
Kyöstistä.
Metsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä
havaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen,
osaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin
kun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi
hiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta
ja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä,
että hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä
oli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä
pakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo
huomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien
joukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli
jätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin
heidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle
saattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja
hän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle
toverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista
takaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri
ja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.
Niin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki
edessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi.
Seuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun
välissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He
kannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä
kyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä
niin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni
harhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.
Nuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti
heittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja
aikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen
rintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään
henkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen
kasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä
kaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa.
Hänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.
Mutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä
uhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä,
oli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja
pakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei
edes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena
alkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa.
Puhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden
välitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa,
mutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä
tarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen
pakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin
paljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.