havaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin
rakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään.
Kyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun
hän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi
ylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä.
Innollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa
menemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä
hänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa
rantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän:
"Antaudu, kloppi, muuten minä ammun!"
"Tuossa näet olenko minä kloppi!" huusi Kyösti takasin ja heitti
karpiinin niin voimakkaasti, että se sattui jääkärin käteen, jonka
tähden hänen pyssynsä putosi lumeen. Vanha Venäläinen päästi kovan
tuskan ja raivon huudon ja töytäsi Kyöstin päälle, joka, odottamatta
tätä, ei ennättynyt väistyä, vaan lankesi vihollisensa alle. Turhaan
nuorukainen yritti päästä irti, väkevä Venäläinen piti häntä kiinni
kurkusta toisella kädellään ja irroitti toisella suksea, sillä
antaakseen vastustajalleen iskun, joka veisi hänen tainnottomaksi.
Ryssä huomasi, näet, sen olevan ainoan keinon, millä hän kokonaan saisi
nuoren vastustajan valtaansa.
Purskahtaen pilkkanauruun ja raivoisasti huutaen heilutti hän
irtisaamaansa suksea Kyöstin ylitse. Suomalainen luuli viimeisen
hetkensä tulleeksi ja antoi sielunsa Jumalan huomaan. Mutta isku ei
pudonnutkaan. Sen sijaan kaatui Venäläinen luodista, jonka oli ampunut
toinen kahdesta Suomalaisesta jääkäristä, mitkä otolliseen aikaan
olivat saapuneet rantaan. Ainoasti muutama heikko ja korahtava
hengenveto ja kaikki oli lopussa.
Suurimmalla ponnistuksella jaksoi Kyösti nousta ylös. Hänen koko
ruumiinsa oli mielestään ruhjottu rikki, ja kun hän perästäkin
jääkärien avulla pääsi jaloilleen, pysyi hän tuskin pystyssä. Ryssän
luja isku hänen kurkkuunsa teki vielä hänelle kipeätä.
Sittekuin hän oli puhunut käheyksestänsä ja ilmoittanut tahtovansa itse
jättää kirjeen Cronstedtille, sekä vastannut niihin kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin aamullisen taistelun johdosta, vietiin hän, niinkuin
ylempänä kerrottiin, alipäällikön luo.
* * * * *
"Hyvät herrat", sanoi Cronstedt, sittekuin hän oli lukenut
Adlercreutzin kirjeen, "meillä on täysi vapaus tehdä mitä tahdomme.
Adlercreutz kirjoittaa kirjeen lopussa näin: Jos tahdot rynnätä
vihollisen päälle, niin tee se, jos et tahdo, niin vetäydy takasin
Paavolaan. Minä olen nyt kutsunut teidän kokoon, kuullakseni mitä
mieltä te olette, ja minä olen varma siitä, että te perustatte
lausuntonne rakkauteenne isänmaahamme".
Mutta upseerit huusivat yksin äänin:
"Taisteluun, taisteluun!"
Kun huudot olivat hälvenneet, sanoi ukko Lode.
"Jos me nyt hiipisimme pakoon, kun toverimme hiljan Siikajoella
osoittivat, mihin he kelpaavat, silloin me ansaitsisimme koko Suomen
kansan pilkkanaurun ja häpäisemisen. Ei, tapelkaamme, eversti; se on
ainoa, jota pyydämme, ja minä olen varma siitä, että joka mies koko
armeijassa toivoo taistelua".
"Niin, sen minä takaan", sanoi Gregori Tigerstedt jalolla ylpeydellä.
"Minä myös", vakuutti Aminoff.
"No niin", sanoi Cronstedt, "se into, joka elähyttää teitä, hyvät
herrat, takaa, että me saamme voiton. Eteenpäin siis, ja suokoon Jumala,
että Siikajoki ennen auringon laskua on saanut kaksoisveljensä!"
Kaikuva hurrahuuto kaikkien upseerien huulilta oli vastauksena
Cronstedtin puheesen. Tämä ilonosoitus ilmoitti sotamiehillekin, että
jotakin outoa oli tapahtunut, jonka tähden heitä kokoontui
päälliköitten ympärille saamaan tietoa uutisesta. Tietysti ei tarvitse
sanoakaan, että sitä tervehdittiin suurella riemulla. Jokaisessa
miehessä paloi halu tehdä urotöitä.
Kun Cronstedt ohjasi kulkuansa joelle päin, esti hänen menoansa
nuorukainen, joka hengästyneenä juoksi häntä vastaan. Se oli Kyösti.
Vaivoista ja kärsimisistä ei enään näkynyt jälkeäkään. Tuli paloi kuin
ennenkin hänen kauniissa silmissään ja hänen liikkeistänsä saattoi
helposti nähdä että hän oli saanut entisen jäntevyytensä.
"Kuulepas", sanoi Cronstedt katsoen tarkasti nuoreen hiihtäjään,
"sinäkö kirjeen Adlercreutziltä toit?"
"Niin".
"Minulle on kerrottu että sinua ajettiin takaa ja että sinä joen jäällä
jouduit vainoojiesi käsiin".
"Jos ei sukseni olisi mennyt poikki, ei ryssä milloinkaan olisi saanut
minua kiinni", vastasi Kyösti rohkeasti ja vieläpä vähän
pikastuneenakin.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi Cronstedt äkkiä.
"Antakaa minulle kivääri ja sallikaa minun myös päästä taisteluun. Minä
olin mukana aamullisessa ottelussa, joka kesti kolme kokonaista
tuntia".
"Vai niin. Sitte sinä olet jotenkin tottunut luotien vitinään".
"Minä olen varsin tottunut", oikasi Kyösti ja katsoi Cronstedtiä
syvälle silmiin. "Sitä paitsi", jatkoi hän matalammalla äänellä, "on
vaarini haavoitettuna ja vankina pappilassa. Minä tahdon pelastaa
hänen, ja onhan se helppoa, jos me voitamme tänään. Muuten hän
varmaankin viedään Siperiaan, ja se olisi hirmuista".
Kyöstin yksinkertaiset sanat liikuttivat Cronstedtia. Hetken
tuumittuansa sanoi hän, laskein ystävällisesti toisen kätensä nuoren
Suomalaisen olalle:
"Mene hankkimaan itsellesi mitä tarvitset taistelua varten. Sinä näytät
urhealta ja semmoisia poikia minä tarvitsen tänä päivänä, sillä minä
aion vaatia Venäläisiä semmoiseen leikkiin, jota eivät he vähällä
unhota".
Kyösti juoksi pois, eikä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli
puettuna jääkärin pukuun. Tämä taistelutapa oli hänelle mieluisinta ja
sentähden hän valitsi sen. Sitä paitsi oli hänestä mukavampata, käydä
vapaana ja irtanaisena etupäässä, kuin olla ahtaassa kolonnassa, jossa
hänen mielestään varmaankin oli tilanpuute.
Hän joutui Savon jääkäreihin.
Häntilällä, neljänneksen penikulmaa Lungin pohjoispuolella joen
läntisellä rannalla, pidättyi Cronstedt uudestaan ja järjesti joukkonsa
seuraavalla tavalla:
Osasto jaettiin kahteen kolonnaan; kumpaisellekin annettiin kaksi tykkiä
mukaan. Läntisen kolonnan, jota johti everstiluutnantti Christiernin, ja
johon kuului Savon ensimmäinen ja toinen jalkapataljoona, Savon kolmas
ja Karjalan ensimmäinen jääkäripataljoona, piti menemän jäätä pitkin
Siikajoen poikki kirkkoa kohden. Oikean kolonnan, jonka päällikkönä oli
everstiluutnantti Aminoff, ja johon kuului Savon kolmas ja neljäs
jalkapataljoona, Savon neljäs ja karjalan toinen jääkäripataljoona, oli
käsketty idästä päin hyökkäämään Revonlahden kirkolle, jonka ympärille
Venäläiset olivat asettuneet, erään nuoren Häntilän talonpojan
kertomuksen mukaan. Katkaisemaan Venäläisiltä palausmatkaa Siikajoelle
lähetettiin majuri J. H. Furumark kahdella jääkäripataljoonalla joen
vanhaa laskua ylöspäin. Jokaisen kolonnan edessä hiihteli suksilla
varustettuja jääkäriä, ja niiden joukossa, mitkä kulkivat Christierninin
kolonnan edellä, jota Cronstedt itsekin seurasi, oli Kyösti.
Nyt muutama sana Bulatowin asemasta.
Häntilän miehen kertomus Venäläisten asemasta oli varsin väärä, muttei
kuitenkaan muuttanut Cronstedtin järjestelmää. Kun Bulatow sai tiedon
Suomalaisten lähestymisestä, ei hän suostunut vetäytymään Raaheen päin,
niinkuin hänen useat upseerinsa ehdoittivat. Hän tahtoi nyt
ehdottomasti sotia, siitä syystä että hän perin pohjin halveksi
vihollisiansa, joita hän luuli helposti voittavansa, koskeivat he
milloinkaan ennen olleet häntä todella vastustaneet, ainakaan niin,
että siitä suurin kannattaisi puhua, muistamatta kuitenkaan etteivät he
saaneet ryhtyä taisteluun. Kun hän sitä paitsi luuli, että Kettuselle
lähetetty Garnault, Adlercreutzin joukon karkoitettuansa, heti
rientäisi hänen avuksensa, oli hän varsin varmana voitosta. Hän
asettui, nelikulmioon eräälle metsäiselle kunnaalle rakennetun pappilan
taakse ja molemmin puolin ja varsin toiselle rannalle kuin oli
ilmoitettu. Hänellä oli kolme vankkaa jalkapataljoonaa, jääkäriä, kaksi
plutoonaa husaaria, viisikymmentä kasakkaa sekä kaksi kanuunaa ja kaksi
haubitsia, yhteensä vähän enemmän kuin 1,500 miestä. Niistä lähetettiin
jään poikki yksi komppania jalkaväkeä, joka varustui kirkkopihalle.
Kello kahdeksan aikaan aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta olivat
Suomalaiset valmiina ryntäämään vihollisen päälle.
* * * * *
Kolonnat olivat järjestetyt yhteistä rukousta pitämään. Soittokunta
soitti tuon juhlallisen virren "Meidän linnam' on Jumal taivaast", ja
kun rummut jokaisen värsyn perästä päristivät säestyksen, koski
jokaiseen tämän pyhän toimituksen juhlallisuus. Varsinkin oli Kyösti,
joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt eikä kuullut semmoista, syvästi
liikutettu. Hänen sydämeensä tunki outo, selittämätön tunne ja sykki
niin kovasti, muttei kuitenkaan levottomasti, että hän selvään saattoi
tuntea sen säännölliset tykähdykset. Minne hän loi katseensa näki hän
vaan vankaita katseita, mutta surua ei näkynyt merkiksikään soturien
muodossa. Kaikki näytti henkivän riemua ja voiton toivoa vihatuista
vihollisista. Runeberg sanoo erinomaisen kuvaavasti tervehdyksessään
Gregori Tigerstedtille tämän taistelun viidentenäkymmenentenä
vuosipäivänä:
"Se hetki oli ikimuistoinen".
Ajetut ikäänkuin metsän otukset pitkin Suomen talvisia tienoja, saivat
he vihdoinkin pisättyä, nämät miehet, joiden vihan ja inhon kyyneleet
polttivat syvemmältä ja katkerammin kuin painetin haavat. Vihdoinkin
saivat he siis astua vihollisensa eteen, eikä koko joukossa löytynyt
ainoatakaan miestä, joka silmänräpäystäkään olisi epäillyt voitosta,
sillä jokainen oli lujasti päättänyt ennen kaatua kuin paeta. Ja
semmoista joukkoa, joka tämmöisillä päätöksillä menee taistelemaan
isänmaansa edestä, saattaa tuskin mikään voima voittaa.
Sittekuin Kyöstin katseet olivat liitäneet kolonnien ohitse,
pidättyivät ne everstiin, joka Loden, Aminoffin ja Cristierninin
ympäröimänä seisoi saarnamiehen vieressä tuon valtavan neliön
keskuudessa. Cronstedtin katseet, samoin kuin hänen paljastettu
miekkansakin, olivat käännetyt maahan. Kerran hän nosti silmänsä ylös
ja sattumalta kääntyivät ne nuoreen Suomalaiseen. Kyösti näki että
eversti katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut
lukea nuorukaisen sydämessä oliko hän valmis kangistumaan kylmälle
hangelle. Mutta nuorukaisen katse oli levollinen. Häntä eivät enää
kauhistuttaneet tummat tykkien suut, jotka nyt äänettöminä katselivat
lumitannerta, minkä ne pian Venäläisten verellä punastivat.
Selvinä kaikuivat saarnamiehen sanat koko joukolle, ja niiden kaiku
tunki pitkälle metsään, jossa pohjolan talvivieraat, joko lauloivat
lumisien kuusien oksilla taikka, uteliaina näkemään mitä tuossa
mustassa neliössä tapahtui, kiertoteitä osaksi puusta puuhun, osaksi
hankea pitkin, lähestyi kolonnia niin paljon kuin niiden suuri
varovaisuus sitä myönsi. "Isä meidän" ja "Herran siunaus" valuivat kuin
kesän kukkaistuoksu talven kylmään ja kun "Amen" lujalla ja selvällä
äänellä lausuttiin, valtasi montaa karkeata soturia ainoa ajatus:
edessään oleva verinen työ.
Taas kaikuivat soiton säveleet. Kolonnat järjestettiin ja liikkeelle
lähdettiin määriteltyjä teitä. Tykit ajettiin kirkolle, josta
venäläinen komppania luotia lähettämättä ja saamatta vetäysi
pääjoukkoon. Huimaavalla hurrahuudolla ja murhaavassa kartessitulessa
syöksyi vasen kolonna hiihtäjiensä jälissä pappilaan ja hyökkäsi
venäläisten joukkojen päälle.
Tunne, minkä Kyösti nyt tunsi, lentäessään rantaa ylöspäin museetti ja
tykinluotien tanssiessa hänen ympärillään, oli varsin toisenlainen,
kuin se, jota hän oli aamulla tuntenut. Silloin oli pimeä eikä hän
huomannut kaatuneitten eri asemia. Nyt hän näki yhden toverin toisensa
perästä kaatuvan maahan. Hänen takanansa töytäsi taaja kolonna
ylöspäin. Maa vapisi; irtain lumi pyöri pilvinä ympärillä ja teki usein
sangen vaikeaksi nähdä lähimpiäkään esineitä. Mutta viipymättä
riennettiin eteenpäin, huolimatta niistä isoista aukoista, joita
vihollisen kartessit tekivät Suomalaisten taajoissa kolonnissa. Kyösti
joutui myös tähän raivoavaan myrskyyn. Hän tuskin tiesi mistäkään
tuossa tavattomassa sekasorrossa, joka nyt valtasi, kun taisteltiin
mies miestä vastaan. Miekat, painetit ja pistoolit kiilsivät yhtenä
ainoana, äärettömänä sekaisuutena hänen silmissään; rumpujen päristävä
tärinä, torvien soitto, tykkien pamahdukset ja pyssyjen pauke, yhdessä
haavoitettujen ja kuolevien tuskan huutojen kanssa muodostivat
semmoisen säveleen, että vanhoja, tottuneitakin soturia väristytti.
Mitä Kyöstin silloin sopikaan tuntea!
"Pelkäätkö, poika", huusi vanha sotamies työntäessään painetin
viholliseen. "Tee niinkuin minäkin, niin kyllä siinä pian leikkiin
totut".
"Minä en pelkää", vastasi Kyösti miehevästi, "sen saatte nähdä!"
Sanasta hän heti ryhtyi tekoon ja järjestyksettä iski ympärilleen
vuoroin tukilla ja painetilla, että vihollisia kaatui joka taholle. Ei
kestänyt kauvan ennenkuin hän oli raivannut itselleen tien sille
ulkohuoneelle, jossa vanha Niilo pidettiin vankina. Hänen voimansa
paisuivat kahdenvertaisiksi, kun hän huomasi Venäläisten soturien
kantavan haavoitetuita pois. Lujalla iskulla kaatoi hän soturin, joka
oli ovella, ja kuuden jääkärin etunenässä ryntäsi hän sisälle. Taistelu
tuli pitkäksi ja hurjaksi, sillä Venäläiset puolustausivat raivoisesti.
Kyöstillä oli verta vuotava haava vasemmassa käsivarressaan ja oikeassa
jalassaan, vaan hän ei tuntenut mitäkään kipua. Hän ei nähnyt kuinka
monta vihollista hänellä oli tiellään, hän vaan löi, ja löi niin
hurjasti, että hän vähässä aikaa oli särkenyt kolme kiväärin tukkia
säpäleiksi. Nyt ei hänellä ollut muuta asetta kuin paljas painetti ja
se oli Kyöstille varsin outo käytettävä.
Yht'äkkiä syntyi levotonta liikettä pappilaan ahdistetuissa
Venäläisissä.
"Kas", huusi muuan savolainen jääkäri, "vihollisen toinen kolonna on
saanut jäniksen passin käteensä; se pakenee. Hurraah! Käykää päälle!"
Jäljellä olevat ryssät vetäysivät kokoon peljästyttävään neliöön.
Bulatow oli itse myös siinä. Hänen suuttumuksensa, kun hän näki
Garnaultin varsin lähellä uskaltamatta lähestyä, purkausi useaan
hurjaan kiroukseen. Hän ei nähnyt, että syynä Garnaultin
toimettomuuteen oli majuri Furumarkin marssi vanhaa joenpohjaa myöten.
Garnault piti varman epävarmaa parempana ja kadotettuansa yhden
haubitsinsa, peräytyi hän. Bulatow sai siis turvautua vaan itseensä.
Voitto, sen hän näki jo menneeksi, mutta hän päätti ainakin pelastaa
kunniansa ja taistella viimeiseen kykyynsä asti. Hän tappeli itse kuin
halvin sotamies ja sai monta pahaa haavaa.
Sill'aikaa oli Kyöstin seuranensa onnistunut karkoittaa Venäläiset
heidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä
huoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä,
osaksi nihkeällä maalla.
"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika" huusi vanha Niilo
temmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. "Onko täällä ketään, joka
oli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen
päivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!"
"Minä olin mukana, minä olin mukana", kaikui useasta rivistä ja moni
harmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa
taistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan
ratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui
Niilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja
rohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja
melkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.
"Nyt me tanssimme saman tanssin kuin Porrassalmella ja Keltin
maakuopilla", huusi hän ja ryntäsi erinomaisella vilkkaudella
Venäläisten päälle. Ahdistettuina yhä pienemmälle alalle kävi heidän
vastustuksensa heikommaksi joka minuutti. Suomalaisten rautavanne kävi
yhä taajemmaksi suljetun kolonnan ympärille.
Kyösti, joka oli joutunut Niilosta erilleen, taisteli kuin todellinen
urho, vaikka edelliset ponnistukset melkoisesti olivat häntä
heikontaneet. Mutta yht'äkkiä tuntui kuin hän olisi saanut kaiken
entisen voimansa; hän hyökkäsi venäläisen lipunkantajan päälle, joka
vielä miehuullisesti vastusti Suomalaisia.
"Ah, jos voisin valloittaa tuon lipun", ajatteli nuorukainen. "Minä
koetan".
Kun Venäläinen näki Kyöstin hoikan vartalon, levisi kamala ja samalla
pilkallinen hymy hänen huulilleen. Mutta hän sai pian ruveta
ajattelemaan toisin, kun Suomalainen jo kahdesti oli lävistänyt hänen
käsivartensa, jolla hän lippua piteli. Estääksensä lipun joutumasta
voittajan käsiin, teki vihollinen ankaran ponnistuksen reväistäksensä
lipun irti tangosta. Hän paljasti samassa varomattomasti rintansa, ja
salaman nopeudella työnsi Kyösti painettinsa siihen ja tempasi käteensä
jo puoleksi repaleisen lipun. Kun Venäläiset näkivät lippunsa
Suomalaisten vallassa, heikkoni heidän uhkarohkeutensa melkoisesti.
"Hyvin, poikani", huusi vanha Niilo. "Semmoista urhotekoa ei ole kukaan
meidän suvussamme vielä tehnyt. Sen pitää -- -- --".
Ukko ei ehtinyt edemmäksi; luoti tunki vanhuksen rintaan ja katkasi
hänen puheensa. Kyösti riensi hänen luoksensa ja ehti ajoissa saamaan
ukon viimeisen huokauksen.
"Minä kuolen voitossa", kuiskasi vanhus heikolla äänellä. "Säilytä
lippu tarkasti. Jumala siunatkoon sinua. Taistele -- -- aina -- ur
-- -- holli -- sesti -- -- Suo -- men -- -- ede -- -- --".
Siihen loppui ukon voima. Vahva verivirta, joka juoksi hänen suustansa,
vei hänen henkensä mukanaan.
Kyösti näki ettei tässä ollut aikaa huokauksiin ja valituksiin.
Synkkänä nousi hän vanhuksen ruumiin vierestä. Hän ei kuitenkaan voinut
vastustaa tätä ajatusta, joka kaikkien muiden surullisten ohessa
vastustamatta tunki hänen mieleensä:
"Jumalan kiitos; hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan".
Venäläisten voima oli murrettu. He autausivat voittajien armoille.
Pahasti haavoittunutta Bulatowia kohteli Cronstedt mitä lempeimmästi.
Pian sen jälkeen vaihetettiin hän Pyhäjoella vangittuun G.
Löwenhjelmiin.
Turha olisi kertoa sitä riemua, joka vallitsi Suomalaisten rivissä.
Voiton ilo tuli vielä suuremmaksi, kun huomattiin kuinka pieni
mieshukka oli. Väsyneet sotamiehet saivat lepoa ja virkistystä
tarpeeksi.
Kun Cronstedt ratsasti riviä pitkin ja tuli sille paikalle, jossa
Kyösti istui maassa kuolleen Niilon pää helmassansa äänetönnä surren,
että hän nyt oli yksinä ilman turvaa ja kotoa, pidätti eversti ratsunsa
ja viittasi nuoren Suomalaisen tulemaan luoksensa.
"Kuulepas", sanoi hän, "minä näin että sinä tänään ensimmäisenä
ryntäsit pappilaan; mutta mikä riepu tuossa vieressäsi on?"
"Se on venäläinen lippu".
Cronstedtin katse kirkastui kauniisti kun hän edelleen kysyi:
"Oletko sinä valloittanut sen?"
"Olen".
"Mutta sinä olet haavoitettu, miksi et sidota haavojasi?"
"Nämä pahimmat haavat sain lipusta taistellessani, mutta ne eivät
ensinkään tuskastuta minua. Sitä paitsi pitää minun pitämän huolta
siitä, että vaari ensin haudataan kristilliseen tapaan, sitte on kyllä
vielä aikaa näiden naarmujen sitomiseen".
Cronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen.
Sitte sanoi hän:
"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat.
Tahdotko ruveta sotamieheksi?"
"Tahdon mielelläni", vastasi Kyösti riemullisesti. "Vaari on nyt
kuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni
isänmaani armaan Suomeni edestä".
"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin".
"Hurraah! Eläköön Suomi", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja
ympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse
kantaa valloittamansa lipun "kunnia-asentoon" asetettujen rivien
lävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli "elämänsä
juhlallisimpia hetkiä".
Samana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla
entisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä
ollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui
muutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen
laukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut,
nähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli
poistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen
täytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja
hänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:
"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä".
"Oikein, poika", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi,
kohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset
katseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.
"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen", jatkoi Antti ja
tarttui Kyöstin käteen. "Jumala olkoon kanssasi!"
"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille
vereksiä kukkasia", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.
Nuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa
niiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä
kohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi
nopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa
edestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan
haavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä
oli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha
karjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin
osastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti
haavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.
Kun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi,
sillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa.
Katri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli
hän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata
sotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa
talot hoidettavikseen.
Rauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla
ja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli
kertonut jotakin vaarallista tapausta:
"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli,
mutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni
Adlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille".
End of Project Gutenberg's Adlercreutzin sanansaattaja, by Jon Olof Åberg