Produced by Tapio Riikonen
ADLERCREUTZIN SANANSAATTAJA
Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808
Kirj.
J. O. ÅBERG
Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]
Tampere, 1882.
J. F. Olán, kustantaja.
1.
Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi
säkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun
kulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia
ruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään,
tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä
pitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei
tuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita
leikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten
vallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja
sekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija
puhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien
latvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita
olkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista
hurjemmaksi.
Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle,
joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut;
ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin,
kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta
sekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin
äänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa
uhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin
nimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten,
jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: "ah, joka
saisi olla muassa!" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän
silmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin
nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen
Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka
silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt
vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän
isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.
Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset
koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkon
pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän
rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina
noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä -- niinkuin rikkaat miehet
enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he
luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella -- ylpeä ja
kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa
vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen
hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt
sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen.
Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:
"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en
saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein
kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua
huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon
pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin
paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme
pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian
vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat
jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut
heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla
kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee".
Vahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri
sanoi.
"Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme
pysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa
neljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo". Antti
jatkoi:
"Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme
voitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua
ennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan
vaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo",
jatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä,
murhe kalpeilla kasvoillaan, "saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan.
Tosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa
kiväärin laukaista, kuulemma".
"Antti", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista,
laskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, "minä
en tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla
ollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin
minä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä
olen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin
järjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät", jatkoi Niilo ja oikasi
vartaloansa, "minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että
järjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden
rohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla
olisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni
ja menisin vihollista vastaan. P----le! Minä muistan kyllä vanhat ajat.
Olisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai
haavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa
paikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin
Porrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla
rohkeudella kuin heidän isänsä".
"Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.
"Poikani", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, "nyt saat
viimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^"
"Olen, vaari", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja
uljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. "Saattepa nähdä,
vaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan.
Tykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä
Siikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä,
etten minä tahdo olla isää huonompi".
Kun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen
hopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja
sanoi, Kyöstiä syleillen:
"Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä
kuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä,
ja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio
katsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa
vihollislurjuksen hangelle".
"Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata",
huudahti nuorukainen iloisesti.
Vanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan
ulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:
"Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä
näen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!"
"Niin oikein, vaari", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin
kuin Antti oli sanonut, "tuolla he ovat".
Niilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana
pitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi
silmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:
"Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään
tunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he
ovat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian
kotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen
sijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi.
Vaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen
lähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä".
Näin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi
kumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli
tasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin
lumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli
kuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun
Venäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät
Savolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin
hän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:
"Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit".
Lähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa
valmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt
kynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti
hänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen,
aikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja
hämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja
luodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat
menivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi
päiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea
huuto:
"Stoi (seis)!"
Venäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja
Niilon torpan.
2.
Venäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen
kumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta,
niinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon
heikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin
Revonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä
levottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he
olivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki
asunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he
olivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: "Kun me vaan pääsisimme
kutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme
ampumavaroja ja aseita".
Oli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja
pappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas
jäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon
säteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi
ajankohta oli tullut.
Kuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä
ikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia
varten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen
tapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo
kuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet
kukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle:
"Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun
tulevaisuuttasi. Elä uudestaan!" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut
aallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: "Nyt on kevät! Ilon
aika on tullut!"
Mutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo
huomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan
herättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he
saattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen
metelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon
nuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa
elämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä,
mutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen:
Revonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.
Kun Niilo ja hänen poikansa poika "olivat otetut aseilla
varustettuina", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin
muita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että
sotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan
historiaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat
hurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on
väärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina
heitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin
vihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa
isoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä
haavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa
pienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan
maahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei
hän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta
tempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä,
joka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään
päästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät
tointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan,
tarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.
Tämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman
kyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki
kirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa,
katselivat tapausta ja moni sydän "leiskahti ilosta" nähdessään Kyöstin
rohkeutta.
"Toden totta", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, "minä olen
erhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien
edestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan
täytyy katsella". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti
hänen puheensa.
"Mitäpä saatamme tehdä", sanoi naapuri. "Olla vaiti ja katsella, emme
muuta".
Antti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi
päästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.
Kyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten
ensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä,
että heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän
vankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä
jolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän
oli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan.
Vaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä
niin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi
jääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja
hänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu.
Hänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä
syttyi.
"Hyvin Kyösti", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan
ajoilta, ja nousi käsivarrelleen, "sinä olisit varmaankin ansainnut
olla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun
reima ja kunnon isäsi..."
Joku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa
vaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren
vieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin
hänen kasvoihinsa ja hän huusi:
"Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa,
tulkaat vaan tänne jos uskallatte!"
Jääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten
päälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti
huomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi
liikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli
vilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän,
että hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa
vanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä
läsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin,
joissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas
penkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten
lävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä
edemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri.
Upseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen
edessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin
tuvassa.
"Mitä tämä on", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, "olenhan
minä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä.
Kuka ampui?"
"Minä", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.
"Sinä", sanoi Venäläinen, "oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?"
Upseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta
jääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin
tullessa.
"En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin", vastasi Kyösti niin
reimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut
lähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:
"Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu,
tyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea
kuin omatkin poikani olivat".
Antin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat
keskeyttivät häntä.
"Puhu, poika", sanoi upseeri tuimasti, "mutta jos valhettelet ammutan
sinun paikalla kuoliaaksi".
Kyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen
isoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:
"Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin
minä hänen kiusaajansa".
"Herra kenraali", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, "tämä
poika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut".
"Onko se totta?" kysyi kenraali kovasti.
"On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina
on monta ryssää kaatanut", vastasi Kyösti ripeästi, "ja jos minä kerran
pääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan".
"Mutta nyt minä vartioitan sinua kovasti, ettet pääse pois", sanoi
kenraali.
"Mitäpä siitä", sanoi tuo rohkea suomalainen poika, "tottahan jokin
reikä löytyy minulle yhtä hyvin kuin rotallekin".
Kenraali ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, heikon hymyn levitessä
hänen huulillensa.
"Näetkös", sanoi Kettusen Antti naapurilleen, "kenraali on hyvillään
Kyöstin vastauksesta. Jos minä olisin tuon Venäläisen sijassa,
päästäisin minä pojan menemään matkaansa, sillä minä olen varma siitä
että hän pettää vartijansa".
Naapuri ravisti päätänsä vastaukseksi.
Sittekuin kenraali vielä kerran oli kovuudella käskenyt jääkärien
sävyisyydellä kohdella asukkaita ja viedä Niilon sairashuoneesen sekä
Kyöstin tarkasti vahdittavaksi, meni hän pois. Kun Antti Kettunen kysyi
lähellä olevalta kasakalta kuka tuo mennyt oli, vastasi aron poika
äkäisesti;
"Se oli kenraali Bulatow".
"Ylipäällikkö itse", kuiskasi Antin naapuri.
3.
Yhtä helppoa kuin on kesäaikana matkustaa Suomessa, vaikka täällä onkin
paljon järviä ja jokia, yhtä hankalata on kulku talvella. Tässä maassa,
niinkuin muissakin pohjoisissa maissa, joissa lumi suurimman osan
vuotta peittää maan, sulkeutuvat useimmiten yleiset tiet, ja
niinkutsuttuja talviteitä ruvetaan ajamaan. Ne tiet kyllä käyvät
laatuun pakkasella ja hankikannolla, sillä suksimiehelle on silloin
tuskin mitäkään estettä, mutta kun ilma muuttuu suojaiseksi, saa usein
henkensä kaupalla kulkea semmoista talvitietä, joka usein käy sekä
jokien että järvien ja soiden poikki, mitkä viimeksi mainitut usein
ovat sangen pettäviä. Sitä paitsi ovat talvitiet vaivalloisia kulkea
senkin tähden että tie usein katoo tuiskusta ja silloin on seuraaminen
niitä viittoja, tavallisesti pieniä karahkoita, joita siellä ja täällä
on pistettyinä tien viereen. Kun enemmän pyryttää, katoavat nekin usein
näkymättömiin. Sentähden tarvitaan rohkeutta ja melkoista tottumusta
näillä teillä kulkeaksi.
Talvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja
Paavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen
ja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia,
jonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat
eteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa
oli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50
karjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700
miestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.
Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot
vaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että
vihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin
joukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa,
mutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin
eteenpäin, vaikka vitkalleenkin.
Cronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana
ratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen
tutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin
ne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan
levollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin
ajatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa
ohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä
pilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia
katseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja
osastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:
"Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän".
Hän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä
nelistä ajoi hänen rinnallensa.
"Eversti", sanoi toinen, "minun poikani haluavat levottomuudella
vihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme".
"Hyvä everstiluutnantti Christiernin", sanoi Cronstedt, hymyillen sille
innolle, joka joukkoansa elähytti, "miten tässä on mahdollista
nopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma
siitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on
jo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte
piti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma
siitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt
vihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata
pimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on,
everstiluutnantti Lode?" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei
vielä ollut sanaakaan sanonut.
"Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja
Furumarkin jääkärit", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden
toverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:
"Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja
vakaita kuin sinunkin".
"Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään", selitti Lode ojentaen
sotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.
"Vaiti", huudahti Cronstedt äkkiä pidättäen hevoistansa ja kuullellen,
"minä luulin kuulleeni tykinpauketta pohjoisesta".
"Sen kyllä uskon", intti everstiluutnantti Aminoff, joka juuri
lähestyi, "Adlercreutz paukuttaa parasta kättä Revonlahdella, ja täällä
meidän täytyy tallustella polviin saakka lumiryövyssä".
"E1 minun syyni ollut, ettei päästy lähtemään niin aikaisin kuin
aikomus oli ollut", vastasi Cronstedt, johon Aminoffin äkäiset sanat
olivat koskeneet. "Jos olisin saanut tiedon niin varhain, että olisin
alkuyöstä päässyt lähtemään, olisimme varsin hyvin ennättäneet perille
kello 3:een. Nyt tuli käsky vasta juuri ennen puolta yötä, ja te
tiedätte itse, hyvät herrat, että oli mahdotonta valmistua ennen kello
yhtä, kun osastot olivat niin hajallaan. Nyt ei ole muuta neuvona kuin
rientää niin paljon kuin mahdollista. Ehkä Adlercreutz saa vihollista
pidetyksi aisoissaan siksi kun me ehdimme perille".
"Se olisi toivottavinta", sanoi Christiernin innolla.
"Vaivalla saan jääkärini hillityksi", virkkoi Aminoff. "Nyt tulee
toinen ääni kelloon. Kuka teistä, hyvät herrat, tahtoo lähteä kilpaa
kanssani Lunkiin?"
Ei kukaan vastannut. Ukko Lode nyökkäsi äänetönnä päätänsä
sotatovereilleen ja ratsasti hiljalleen kolonnansa luo. Hän ei lisännyt
marssia ja ennätti kuitenkin ensimmäisenä Lunkiin; Aminoff, joka alussa
väsytti jääkäriänsä, tuli viimeisinä.
Kello oli tulossa 7, kun pieni osasto suksimiehiä palasi pääjoukkoon,
muassaan pari vankia karkoitetusta venäläisestä vartiosta Lungilla,
joka on noin neljä virstaa Revonlahden kirkon eteläpuolella uuden
jokijuovan läntisellä rannalla. Cronstedt jakeli juuri käskyjänsä, kun
yksinäinen suksimies, hiestyneenä ja vohkuen kiiti joen jäätä pitkin.
"Uusi viesti Adlercreutziltä", jupisi Cronstedt voimatta irtautua
synkästä ajatuksesta, joka häntä valtasi. "Ehkä tuo ilmoittaa meille
tappiota ja käskee meidän peräytymään". Lode, joka seisoi lähinnä
everstiä ja selvään oli kuullut hänen sanansa, nosti päätänsä
tavallista äkkinäisemmin, ja tarkka katselija olisi huomannut hänen
vaalenevan pariksi silmänräpäykseksi; Aminoff puri kiroten huuliansa;
Furumark oli äänetön kuin kuolema ja Gregori Tigerstedtin silmissä
loisti tuli, jossa helposti saattoi nähdä taistelun toivoa.
Muuan upseeri saattoi suksimiehen Cronstedtin luo. Eversti katsoi
muutaman sekunnin äänetönnä nuorukaisen hoikkaa vartta, sitte sanoi
hän: "Mistä sinä tulet?"
Vastauksen asemasta otti nuorukainen huolellisesti käärityn paperin
karkean nuttunsa povitaskusta ja ojensi sen everstille. Näkyi selvästi
että poika yritti puhua, mutta hänen raskaasti hengittävästä rinnastaan
tuli vaan säännöttömiä ääniä. Heloittavat kasvonsa vaalenivat sekunti
sekunnilta, ja vaikka hän nähtävästi ponnisti viimeiset voimansa
pysyäksensä seisaallaan, ainakin niinkauvan kuin hän oli everstin
edessä, vaipui hän kuitenkin tainnotonna kylmälle lumelle. Sittekuin
saapuville tullut haavuri oli vakuuttanut, ettei hän ollut haavoitettu
vaan että hän oli väsymyksestä perin uupunut, sanoi Cronstedt:
"Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä
ja voimistua".
Sitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen
johdosta.
* * * * *
Kello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli
keskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8
virstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti
karkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä,
muodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne
venäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin
pääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz
kulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen
kolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset,
jotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet
lähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus
ei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan
antaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa
helpoittaa voittoa Cronstedtille.
4.
Oitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan,
vanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden
haaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä
läntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja
niillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä
rannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota
ympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien
toiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki
rakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety.
Hänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä
akkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei
huonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se
patrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen
katsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi
tarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät
Venäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin
ajattelemista omasta puolustuksestaan.
"Onni sinulle, poikaseni", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin
vankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan
väänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika
tunsi sydämensä oikein raskaaksi. "Jahka olemme nöyristäneet
kankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi".
Kyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan
katseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle.
Tällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän
liikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien
pilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä,
hypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt
tunteet purkausivat sanoiksi näin:
"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat
sulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli
kyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää
odottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun
hän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea
ihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei
vaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka
hän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan
siitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa
tapahtua", -- huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt
viisitoista vuotiaan, kun ajatus "rakkaan vaarinsa" pelastamisesta sai
silmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt
hänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. "Minä tahdon
tarkemmin tutkia vankihuoneeni", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä
tekemään.
Pimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua
käsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta
kertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät
esteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi
ehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa
tahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota
hän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän
huomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa,
mikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän
saattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä
vahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että
häntä vartioittiin!
"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään", ajatteli hän. "Minä odotan
nyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen".
Nyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.
Se olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä
hengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen
sydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän
peljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän
ajatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään
tällä hetkellä):
"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä
saattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole
akkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan".
Edemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja
karkea ääni huusi: "Oletko siellä, poika?"
"Olen", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei
hän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat
ehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka
tietäneet.
Venäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin
matalalla äänellä, sanoi:
"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on
käsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua
tervehtimässä. Ha, ha, ha."
"Ha, ha, ha", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja
telki nostettiin eteen.
"Niin, naurakaa vaan, te", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten
nyrkkiänsä ja purren hampaitansa, "mutta lopussa kiitos seisoo, oli
vaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon".
Näin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään,
jäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän
saattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen
silmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin
terästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla
levollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee,
vaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan
yhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se
tunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut,
tarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo
tuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan
loistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei
ajatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja
nihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi
olla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut
kylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi
kylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista
vinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja
painoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja -- ratsh! tuolla kylmästä arka
ruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin.
Kyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta
minuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa,
osoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:
"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä
unessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on
niin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale
on tehnyt siihen haavan".
Sittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut
haavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle.
Päänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä
hienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti.
Luminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä
pistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja
hän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen.
Miten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat
ruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas
tupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa
kuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari
kertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi
niin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin,
jupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui,
huolellisesti suljettuansa oven.
"Nyt taikkei koskaan", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa
kuuli hän pitkän ulvonan. "Se on susi", jatkoi hän ajatuksiansa;
"min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä".
Tätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte
kuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen
hälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan
saanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli
niin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja
kappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä
alas, kun hän kuuli huudon. "Vahtimies huutaa vaihetusta", ajatteli
hän. "Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin,
sillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin
huomaa".
Tuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: "menköön syteen
taikka saveen!" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän
oli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen
lävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen
itäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt
osaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän
kauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea
väsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.
"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni", ajatteli hän. "Entä jos yrittäisin
kääntyä kotio päin ja..."
Uusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.
"Siellä on myöskin tie suljettuna", jupisi hän huolestuneena. "Siis
minun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan
pääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!"
Tätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa
jotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää,
ikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään,
että he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat
häntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon
Kyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään,
käskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi
että Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan
sekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden
erittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen
paenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien
jokaista pensasta ja puuta.
Siinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina
joutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi
"tullut tuhasta tuleen". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus
olisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara
ikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän,
ponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä
niissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin
intoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin
halveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden
tuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään
kuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa,
ja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun.
Jos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän
nyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan
yksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on
lähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman.
Useimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.
Niinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa,
että hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän
oli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista,
lähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä
tätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut
selvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli
nyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon
puuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta
noin parin kyynärän päässä hänestä.
"Ei", ajatteli hän. "Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja
takaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn
pensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas
kiinni". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat
äänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: "Nyt olen keksinyt
turvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä".
Nopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä.
Siellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki
rupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä
ei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi
olla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän
aikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet
menemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän
vainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut
liikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen
kätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja
pistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä
olisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari
jääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi
tarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä.
Kyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän
kuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua.
Ottaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi
auttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen
puoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään
karkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen
ehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän
ylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea
kohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan.
Vihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä
toivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se
saattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi
hän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei
hän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas
vaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa
kasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä
tuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän
olisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni
saisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.
"Tulkoon lopuksi mikä tahansa", ajatteli hän, "minä lähden menemään
tietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää
minua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!"
Mutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi
hämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä.
Suomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu
ja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:
"Oletko Suomalainen vai ryssä?"
"Suomalainen henkeen ja vereen asti", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi
joukkoa kohden. "Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni!
Nyt saattaa vaarinikin pelastua!"
Kolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi,
olivat Adlercreutzin osaston etujoukko.
5.
Edellisessä luvussa on jo kerrottu kuinka Adlercreutz 150 miehensä
kanssa ajoi Venäläiset takaisin ja valloitti Kettusen talon, ja sitte
ketjuillansa lähestyi jokea, sekä kuinka hänen täytyi pidättyä, kun
Garnault saapui kirkolta apuväen kanssa. Juuri tässä, kohta Kettusen ja
läntisen Ketin eteläpuolella, joka oli joen itäisellä rannalla, oli
taistelu hurjimmallaan.
Kukapa nyt oli Kyöstiä iloisempi. Hän oli itse saanut puhutella
Siikajoen urosta, ja tämä oli katsellut köyhää, suomalaista poikaa niin
ystävällisesti, ettei poikapoloinen milloinkaan muistanut nauttineensa
niin iloista hetkeä. Kun Kyösti oli kertonut isänsä olleen Siikajoella
kaatuneiden joukossa, oli Adlercreutz taputtanut häntä olalle ja
sanonut;
"Sittehän sinulla on hyvä esikuva poikaseni. Mutta, sanohan, etkö
sinäkin tahtoisi koettaa mihin sinä kelpaat? Sinä näytät minusta
rohkealta".
"Antakaa minulle vaan kivääri, niin minäkin kyllä osaan viholliseen, ja
suokoon Jumala, että saisin tavata jääkärit, jotka vanhaa vaariani
kiusasivat!"
Kyösti häristi nyrkillänsä etelään päin ja Adlercreutz hymyili
tyytyväisenä hänen innokkaalle toivollensa. Hän käski oitis
ajutanttinsa antamaan nuorelle Suomalaiselle kaikki mitä kuului
jääkärin varustukseen.
Kukapa nyt oli Kyöstiä ylpeämpi! Hän ei nyt enään sekuntiakaan epäillyt
isoisänsä pelastuksen onnistumista, ja rinnassaan tämä iloinen ajatus
meni hän sijallensa ketjussa. Karjalaiset mielistyivät oitis Kyöstin
suoriin ja rehellisiin kasvoihin, ja kun hän lyhyen levon kestäessä oli
kertonut tapahtumansa, pidettiin hän oitis täysikelvollisena toverina.
Ijäkäs ja harmaapartainen soturi sanoi:
"Kyllä minä tunnen Niilonimisen sotamiehen, joka oli mukana
Porrassalmella ja muutenkin kaikkialla, missä verta vuoti, mutta en
minä tiedä oletko sinä hänen poikansa poika vai et. No no, se on yhden
tekevä. Pääsumma on se, että sinä olet oikea kristitty, rakastat
kuningastasi ja isänmaatasi sekä että sinulla ennen kaikkia on
rohkeutta rinnassasi ja voimaa käsivarressasi kun sitä kovemmin
kysytään. Niin, niin, älä inttele, poika; kyllä minä tiedän mitä sinä
tahdot sanoa! Kuuletko rumppua? Nyt tilallesi, ja pidä silmäsi auki,
sillä tämän tapaisessa leikissä, joka nyt tarjoutuu, et suinkaan ennen
ole tanssinut. Älä ole kuulevanasikaan luotien musiikkia ja pysy
'turskina', niin ei ole hätäpäivää".
Kyösti kiitti vanhaa, tylynnäköistä mutta hyvänsävyistä soturia
lämpimällä kädeniskulla ja asettui tilallensa, lähelle opettajaansa.
Hei, kuinka matka kului ja kuinka nopeasti viisitoista kasakkaa, jotka
olivat Kettusella, tekivät jälkiä. He näyttivät todellakin tahtovan
mennä kilpaa jääkärien luotien kanssa, jotka täällä heittivät hevosen
ja miehen nurin niskojensa hangelle, että lumi vahvana pyrypilvenä
pyöri heidän ympärillään, tuolla sivumennen naappasivat yhden taikka
pari jalkaa juoksijalta, jonka kautta ratsastajan täytyi antautua
vangiksi, viilsivät kuoren puista ja saattoivat aikaan kaikenlaista
turmiota elävissä ja hengettömissä esineissä.
Myrskyn nopeudella kävi kulku Kettusen molempien talojen välitse ja
ohitse; vielä eivät jääkärit olleet kohdanneet mainittavaa vastarintaa.
Niin arveli ainakin tuo vanha soturimme ja katsoi samassa leikillisesti
Kyöstiin, huomatakseen mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta Kyösti
oli levollinen, sen verran saattoi ukko pimeässäkin nähdä, ja hänessä
syttyi sentähden samassa lämmin ystävyys orpoon.
Kun jääkäririvi saapui Antin talolle, kävi Kyösti niin lähellä
portaita, jolla isäntä seisoi tummakiharaisen tyttärensä kanssa, että
hän selvästi saattoi nähdä heidän kasvonsa. Antin olivat kalpeat mutta
levolliset, tyttären sitä vastoin levottomat. Ei kumpikaan tuntenut
Kyöstiä vaaleaverisenä jääkärinä, joka katseli heitä niin tarkasti,
ennenkuin hän puoliääneen huusi heille:
"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme
ryssät kylästä ja koko pitäjästäkin".