Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen
pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja
että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä
kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos
se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä
vuoteen omaksi.
Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon,
Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi
ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt
koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.
Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly
valmis kylvettäväksi.
— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä
pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan
mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena
miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy,
muuten panee paiseita nahkaan.
— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on
nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille
ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin.
Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin
pahentaaa sisuksia...
Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei
viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut
kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.
Löyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei
häkää ollut nimeksikään.
— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka
nahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa
vartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.
Viimein kompuroi hän lauteilta alas höyryävänä ja alituiseen ähkyen.
— Olipa hyvää, olipa hyvää, ähkyi hän ja istahti saunan penkille.
— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte
Rämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.
Mutta Rämppä-Liisa oli kokonaan toista mieltä.
— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään
on parempi ja terveellisempi hieroa.
Ja niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja
päällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.
Hänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut
kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia,
ruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria
ja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne
kaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena
yönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan.
Mutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan
linjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja
tepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.
— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita
se niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.
Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan
punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden
lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.
— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.
— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään
elettävä.
— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?
— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.
Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi.
Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä
aikaa auki.
— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat
hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.
— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa
arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?
— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä
on ajatellut?
— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein
auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.
— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa,
joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi
imeä sen pintaan.
— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.
— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja
puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.
Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea
ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot
ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja
Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.
Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen
paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin.
Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä,
mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan
ikkunalle.
— Selkäänkö ensin?
— Selkään ensin.
Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.
— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.
Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli
sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa
haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.
Ihanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan
maatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.
— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä
muutamien minuuttien kuluttua.
— Kyllä se riittää.
Rämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui
pitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.
— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi
herkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.
Viimeiseksi kupattiin käsivarret ja jalat.
Ei näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta
selkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.
— Taitaa se nyt uskoa, virkkoi hän siitä penkiltä ylösnoustessaan.
— Eikö taas kotvaseksi uskone.
Mutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän
päätä niin oudosti huimauttavan.
— Taisi olla liian kuuma täällä saunassa. Tuntuu pyörryttävän.
— Lie ollut.
Rämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei
hän jaksanut kulkea.
Hän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei
kärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.
— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä... ja syötä, se
hieroi niin hyvästi... ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.
* * * * *
Kahden päivän kuluttua täytyi hänen ajaa lääkäriin. Niin oli käynyt
heikoksi Varisniemen isäntä, ettei omin voimin jaksanut kärryihin
nousta.
Tullessaan toi hän joukon lääkkeitä sekä sisällisiä että selkävoiteita.
Mitä lääkäri lie hänelle sanonut, siitä ei hän kenellekään mitään
hiiskunut.
Mutta kun Rämppä-Liisa muutaman viikon perästä pistäytyi Varisniemen
tupaan, kävi isäntä hänelle hiljaa sanomassa, että olisippa pitänyt
tyytyä kolmeenkymmeneen sarveen, niin olisi sekin kaupunkireissu
turhanpäiten jäänyt tekemättä.