(Monologi.)
_(Anni, savolainen palvelustyttö, istuu kesäisenä sunnuntai-iltana
kotimökkinsä kiviaidalla Ja katselee edessään aaltoilevia pieniä
laihopeltoja ja niiden takaa siinteleviä kirkkaita vesiä. Polvillaan on
hänellä vanhempiensa vanha, harmaa kissa.)_
Sinä, Mirre, istut nyt niin tyytyväisenä siinä minun sylissäni kuin
vasussasi ikään. Mutta etpä ymmärrä, mitä sinulle haastelen. Tahi jos
ymmärrät... kis kis... kas noin!... niin kerro vaikka unessa Eskolan
Pentille, joka nyt seilaa kaukana tuolla noin noiden suurien vesien
selkiä laivassaan, että hän tulisi sieltä pian takaisin ja veisi minut
pappilaan, niinkuin lähtiessään lupasi.
Pentti tulee, usko pois Mirre, Pentti tulee, kunhan syksy saapuu ja
rannat alkavat mennä riitteeseen. Silloin eivät laivat enää kule kauvan
ja Pentillä päättyy palvelusaikansa ja minulta päättyy myös. Se rupesi
laivamieheksi keväällä ja saa hyvän palkan ja säästää ja ostaa syksyllä
oman mökin ja ottaa minut, ottaa, ottaa, ottaa...
Ja sitte me menisimme pappilaan ja rovasti kysyisi hymyillen, että
tykkääkö se Anni Pentistä. Ja minä vastaisin että "jaa". Enkä
siinä yhtään valehtelisi, elä venytäkään siinä korviasi, Mirre, en
valehtelisi, se on ihan totta, ihan... Kuuliaiset eivät olisi komeat...
eikä häät, sillä me olisimme tarkat molemmat.
Pentti sanoi, että hovin herra on luvannut hänelle mökinpaikan jostain
järven rannalta, tietysti tuosta tuon selän rannalta. Hän ostaa jostain
mökin ja muuttaa sen sinne. Ja sitte me siinä yhdessä kuokimme ja
perkkaamme itsellemme pari pientä peltoa, samallaisia kuin nuo tuossa.
Mutta siihen kestää vielä kauvan, kauvan ennenkuin niissä ruis heilimöi
noin kauniisti ja siniset ruiskukat vilkuttavat korsien välistä.
Hän säästäisi rahaa, ja ostaisi hevosen ja kävisi talvella
tukkisavotoissa tahi valtion töissä ja tulisi aina kotiin sunnuntaiksi.
Ja minä juoksisin häntä pellon veräjälle vastaan ja levittäisin sylini
ja hän huutaisi että Anni! Anni!...
Arkipäivät minä kutoisin kangasta, niin että pirta helähtelisi, ja
laulelisin yksinäni ja hyväilisin kissaani niinkuin nyt sinua, Mirre...
Tahi... hm!... kuka sen tietää, jos Pentti hankkisi minulle semmoisen
pienen paremmankin hyväiltävän... hys hys... aa aa... no raavitko sinä,
Mirre!... Voi kun minä olen hupakko!
Sitte me sunnuntaisin ajaisimme Pentin kanssa kirkkoon ja minä olisin
jo lauvantaina leiponut eväät valmiiksi, piirakat ja vehnäset...
Ja meillä olisi oma lehmä ja minä hoitaisin sitä ja vaalisin kuin
lastani ja lypsäisin aamuin ja illoin. Kaivaisimme niityn ja Pentti
sen sitte niittäisi ja minä haravoisin ja me yhtenä kantaisimme rukoja
pielekseen ja minä seisoisin haravoineni sen pieleksen päällä ja Pentti
loisi...
Kutoisi Pentti väliin talvipuhteina mertoja ja me niillä kesäisin
pyytelisimme ahvenia ja soutelisimme kesäilloin selän rantavesiä.
Ja ei saisi Pentti ryypätä viinaa kuin keyrinä ja jouluna ja
juhannuksena ja mikkelinä. Silloin saisi se vähä tepastella ja
tanssittaa, jos tahtoisi. Mutta muuten eläisimme tarkasti ja
säästäisimme.
Ja kun sitte monen, monen vuoden päästä olisimme säästäneet ja
vaurastuneet, niin ostaisimme itsellemme oman pienen talon, jossa
voisimme elättää neljä viisi lehmää ja hevosen ja pari kolme lammasta
ja kanoja...
Minulla olisi silloin aittani naulassa monta hametta, kirjavaa ja
suorajuovaista, ja monta huivia ja paljo muuta kavetta, niin että
näkisivät toistenkin talojen emännät, että onpa Anni osannut olla
tarkka ja valita itselleen toimekkaan miehen.
Ja sitte... kas niin, Mirre, istu nyt vaan siivolla siinä! Vai
ymmärsitkö, mitä puhelin?... Etpä tiedä tämän maailman iloista ja
suruista sinä, joka siinä polvella istua kökötät kuin lapsi kätkyessä...
Niin, ja sitte... niin...
_(Hän laskee kissan sylistään, hyppää aidalta Ja jää siihen
pientareelle seisomaan Ja katselemaan kaukaa sinisien vesien takaa
häämöttäviä taivaanrannan hajallisia pilviä.)_