— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.
Antti siristi silmiään.
— Missä?
— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle...
Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa
rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei
oltu viety Levälahteen.
— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy
soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja
lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta.
Muuten ne menevät tiehensä.
Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt
ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja
niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.
— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet
lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti
säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja
niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan...
Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren
rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin
oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti
näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja
heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen
lahnan selkä.
Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja
niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän
laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja
kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen
väliin.
— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. —
Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle
vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.
— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät
kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään
pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat
nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän
kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää
reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä
hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin
osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli
vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että
naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä
joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta
huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla
hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä
ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen
ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi
lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä
alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen
paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja
niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja
viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt
ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän
niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni,
ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte
lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä... Vaan hurjanpas
osasivat olla ovelia...
Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei
ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri
heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi
räyskyi korkealle.
— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät
kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta
selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan
eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus
ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo
isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot
ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä
kotvaseen.
Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai
heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.
Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat
jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin
aukko.
Sattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.
— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?
— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse
tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.
— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat
sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen
ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna
päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne
vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.
Antti souti mitään virkkamatta kotirantaan.
Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo
etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin
painuneet.
Lähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.
— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut
rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten
pusahtelevan ja tulleet katsomaan... Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät
ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät...
Muuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun
Isäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.
Siinä oli naapuritalon poika ja renki.
— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut
päätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä...
— Onhan tätä.
— Joko te kuulitte lähtiessä uutisia?
— Emme. Mitä sitte?...
— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä.
Halvauksenko lie saanut vai minkä... Eilen vielä laski minun kanssani
verkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko...
— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle
istualleen vakavannäköisenä miettimään.
Ei virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti
tarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:
— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä,
niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun
siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän
Liisan ryntäille.
Antti näytti myöskin olevan vakava.
— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi
airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja
loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen
siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.