Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen
eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin
rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin
pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun
se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa
maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.
Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o.
riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen,
ukkolahnojen tuloa odottamaan.
— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön
seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut
renkipojalleen.
Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin
isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein
rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja
töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.
Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä
rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli
ollut sitä pienempää lajia.
Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti
koko läntinen taivas kuulakan punertavana.
— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään
ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen
tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen
nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin
pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.
— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun
käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. —
Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että
nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät
meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja
se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan
tuolle rannalle nousevat kaikki...
Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä
Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut
muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin
jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta
veneelläkään.
Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan
kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli
vesikin.
— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti
kotiinsa.