Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut.
Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli
Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut
kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin
ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä... On parasta
olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin
oli neuvonut...
Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen
aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän
tultua pelattaisiin.
Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä
rahoja.
— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän
kuuliaispaikkaan kulkiessaan.
Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä
aikaisemminkaan tehnyt... Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan
humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin
polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat
takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita,
nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle
lattiallekin.
Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku
heistä sanoi salavihkaa Putskalle:
— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet... Tule
saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä...
Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja
kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä
Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä
salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.
Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin
itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä
vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.
— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa
vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.
Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut
sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle
jakkaralle.
— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.
— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä
pahastuakseen eikä virkkanut mitään.
— Kellä on lehdet?
— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen
rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin
ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.
— Onko niissä lonit?
— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä...
Putska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:
— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa
pelata...
— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.
Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa
ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.
Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei
löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.
— Ukkonakkia sitä kai pannaan.
— Eiköhän... ja viidellätoista.
— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.
Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä
hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti
ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja.
Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin
huomanneet.
Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana
uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä,
joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.
Senvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin
"tupliin".
"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui
olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.
— Pata on valttia!
— Passi!
— Nakki!
— Ukot tänne!...
— Passi!
Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi
miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan
arvottomat lehdet.
Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään
pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on
saatavissa valttiässä.
Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan
omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli
passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.
— Ota tuplat! yllytti toinen.
— Tuleepa iso pietti... Vaan kun otan, niin on otettu...
Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä
pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä
vasten komahtivat.
Yhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.
Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja
toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.
— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.
— Kukapa sinun tietää...
— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!
Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä
oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo
olevan aika humalassa ja alkoi laulella:
"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.
Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"
— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.
— On saksoja, on, on, on... Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen
näin saa kahdella markalla...
— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!
— Tavai tjenki!
Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi
raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja
kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.
Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden
markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja
tuplia... ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan
omasta kukkarostaan.
Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille
pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei
humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi
tehdyksi tyhmyyksiä.
Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja
viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.
— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.
Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät
omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta
kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin
selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka
Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.
— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen
ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata
korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.
— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.
Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti.
Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei
tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.
— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.
Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.
— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.
— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?
— Olkoon menneeksi!
Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli
lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään
ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä
lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa
merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?... Vaan jos tulee
pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa...
Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden
kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa
kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi
jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.
Tuplat olivat aivan arvottomat.
— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.
Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi
markkaa neljäkymmentä penniä.
Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja
kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.
Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.
— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää
ukkoihin.
— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä?
Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen
vastaa...
Putskalle nousi veri päähän.
— Satsataan yhteisesti.
Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja
uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän
lainatuksi eräältä naapuriltaan.
Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat
lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä
niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa
herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja
se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean
suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat...
— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa
lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa
mennä...
— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.
Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut
passasivat.
Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan
valtti-ässän ja valttikuninkaan.
— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.
Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta.
Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin
alassuin siltaan.
— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa
tuntomerkki!
— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja
taskuunsa.
Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja
selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota
ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan
tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.
— Tämä on sikamaista!
— Annetaan Putskalle selkään!
Hertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:
— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!
Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se
käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen
täytyi.
— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja
nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä
jälellä.
— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!
— Omanipa, tämä on...
— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten
saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi...
Putska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.
— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On
yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta
ja koettaa sitte "levopravoita"... Eiköhän tuo jo keyriin mennessä
tuuri käänny...