YÖJALASSA.

Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo

seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina

nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista

ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt

rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään

hameissa...

Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä

ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten

narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus.

Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan

sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.

Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi

naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen

taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.

— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.

Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin

nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien

kulmakarvojensa alta.

Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta

pois mennäkseen.

— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.

— No?

— Tuota... kun minä meinasin, että jos... tykkäisitköhän sinä siitä,

jos minä tuota... tulisin sinun luoksesi tänä iltana?

— Kysyitkös? nauroi Miina.

— Kysyinpähän.

— Saitkos tietää?

— En, mutta jos...

— Eivätpä muutkaan kysy.

— Vaan jos minä nyt kysyisin.

— Sittepähän näet, kun tulet.

— Kummassako aitassa sinä nukut?

— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.

— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs

vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin.

Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.

Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen

jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi

uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan

penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli

laatikon ostanut.

— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.

— Eipähän tuota tiedä.

Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein

huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan

kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle.

Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin

ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.

— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene

valveaikaan. ... Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että

Miina laskisi...

Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja

Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä

liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.

— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.

Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne

maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi

siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus

tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka

valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen

havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja

että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi

nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan

sen poikki aittarakennuksen taa.

Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään

valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.

Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin

sylkytti...

— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista... jos

seisattuu keskelle runoa...

Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei

kuulu mikään.

— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka... Lyö vielä kerran, niin että

jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.

Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin

katekismustaan:

"Minä olen se pikkunen poika

enkä suuremmaks tulla voikaan.

Aukase, Miina, oven säppiä,

jottei palele multa näppiä.

Enhän minä tänne ois tullu,

jollen ois sun tykkäävän luullu.

Voitaishan tuota vähä puhella,

jotta onko ne kuuliaiset suvella..."

Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli... sitähän

oli paljo pitemmälti... vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti

alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.

— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.

— Ka on.

— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..

— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.

Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan

ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi

hän aitan ovelle.

Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja

samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja

jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko

narahtanut jälleen kiinni.

Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen

vuoteeseensa peitteen alle.

— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle

istumaan.

— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?

— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin... koulunkäynyt...

Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta

ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain

Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.

Jo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja

tulvimistaan.

Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin

kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? ... Kyllä

kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt

ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla

maanneet.

Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan.

Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän

näyttäisi... iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin,

vaikka joutuisi siitä linnaankin...

Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän

tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri

niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.

— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.

— En ole ennenkään laskenut.

Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.

— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.

Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle

peitteensä sisään.

Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.

— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi

ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.

— On niitä siellä sitte kaksi hametta...

Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään,

että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.

Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä.

Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että

tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti... että tulevat ja

pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat...

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte

hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä

vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta

saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.

— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?

— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.

Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi

päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.

— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.

— En, vaan alkaa jo nukuttaa.

Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun

Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan

heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä

peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.

Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä

kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen

lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.

He nukkuivat siihen pian molemmat.

Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin

vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän

ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla

tuvassa.

Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja

että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.

Miina nousi ylös avaamaan.

— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut

mitään jutelluksikaan... vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen

tulla...

— Tule vaan!... Mutta mikä tällä ovella on?

Miina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.

— Koetappas sinä, Jussi.

Jussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.

— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat

sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään

johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.

— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?

Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea

kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi

hänelle eikä Miinalle.

Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan

kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.

— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä

päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa.

Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte... kuulehan Miina... mennään me

tässä muutaman vuoden perästä yhteen.

— Etpä sinä minusta huoli...

— Huolinpahan, jos vaan sinä... Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule,

enkä mene muuannekaan... Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin

saadaan jutella.

Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja

ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.

— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne

tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että

ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin

suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä,

että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte

sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa...

Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi

pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska

kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.

— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.

— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon

isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.

Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan

niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.

— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.

— Minä koetan.

Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi

ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.

— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja

koputtaa ovea.

— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.

— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa

joku rengeistä.

— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.

Miina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.

— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.

Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina

jotain emännälleen selittelevän.

Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt

löytäisivät hänet, niin... Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin

taakse...

Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät... siinä on jo joku tuossa

ihan edessä.

— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen

edestään lattialle.

— Ahaa!... Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin

edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole

milläsikään... sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille.

Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?

— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.

Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä

ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven

suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin

mennyt emännän kanssa tupaan.

Jussi astua harppaili suoraapäätä portille.

— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei

ollut kuulevinaankaan.

— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.

Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti

maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta

painajaisesta.

— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä... Nyt ne siellä nauraa kikattavat

toisen vahingolla... itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti

tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana.

Vieriköön... ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla

ilkkuvat... Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen

Miinan hupsuksi.

Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa

päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla

tiellä niin somasti narskahtelivat.

Kannokossa · 第 16 / 21 题