Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo
seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina
nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista
ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt
rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään
hameissa...
Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä
ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten
narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus.
Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan
sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.
Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi
naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen
taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.
— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.
Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin
nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien
kulmakarvojensa alta.
Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta
pois mennäkseen.
— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.
— No?
— Tuota... kun minä meinasin, että jos... tykkäisitköhän sinä siitä,
jos minä tuota... tulisin sinun luoksesi tänä iltana?
— Kysyitkös? nauroi Miina.
— Kysyinpähän.
— Saitkos tietää?
— En, mutta jos...
— Eivätpä muutkaan kysy.
— Vaan jos minä nyt kysyisin.
— Sittepähän näet, kun tulet.
— Kummassako aitassa sinä nukut?
— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.
— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs
vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin.
Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.
Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen
jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi
uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan
penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli
laatikon ostanut.
— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.
— Eipähän tuota tiedä.
Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein
huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan
kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle.
Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin
ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.
— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene
valveaikaan. ... Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että
Miina laskisi...
Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja
Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä
liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.
— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.
Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne
maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi
siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus
tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka
valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen
havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja
että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi
nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan
sen poikki aittarakennuksen taa.
Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään
valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.
Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin
sylkytti...
— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista... jos
seisattuu keskelle runoa...
Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei
kuulu mikään.
— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka... Lyö vielä kerran, niin että
jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.
Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin
katekismustaan:
"Minä olen se pikkunen poika
enkä suuremmaks tulla voikaan.
Aukase, Miina, oven säppiä,
jottei palele multa näppiä.
Enhän minä tänne ois tullu,
jollen ois sun tykkäävän luullu.
Voitaishan tuota vähä puhella,
jotta onko ne kuuliaiset suvella..."
Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli... sitähän
oli paljo pitemmälti... vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti
alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.
— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.
— Ka on.
— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..
— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.
Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan
ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi
hän aitan ovelle.
Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja
samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja
jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko
narahtanut jälleen kiinni.
Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen
vuoteeseensa peitteen alle.
— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle
istumaan.
— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?
— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin... koulunkäynyt...
Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta
ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain
Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.
Jo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja
tulvimistaan.
Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin
kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? ... Kyllä
kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt
ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla
maanneet.
Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan.
Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän
näyttäisi... iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin,
vaikka joutuisi siitä linnaankin...
Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän
tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri
niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.
— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.
— En ole ennenkään laskenut.
Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.
— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.
Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle
peitteensä sisään.
Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.
— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi
ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.
— On niitä siellä sitte kaksi hametta...
Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään,
että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.
Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä.
Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että
tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti... että tulevat ja
pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat...
Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte
hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä
vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta
saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.
— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?
— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.
Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi
päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.
— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.
— En, vaan alkaa jo nukuttaa.
Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun
Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan
heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä
peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.
Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä
kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen
lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.
He nukkuivat siihen pian molemmat.
Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin
vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän
ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla
tuvassa.
Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja
että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.
Miina nousi ylös avaamaan.
— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut
mitään jutelluksikaan... vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen
tulla...
— Tule vaan!... Mutta mikä tällä ovella on?
Miina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.
— Koetappas sinä, Jussi.
Jussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.
— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat
sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään
johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.
— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?
Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea
kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi
hänelle eikä Miinalle.
Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan
kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.
— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä
päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa.
Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte... kuulehan Miina... mennään me
tässä muutaman vuoden perästä yhteen.
— Etpä sinä minusta huoli...
— Huolinpahan, jos vaan sinä... Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule,
enkä mene muuannekaan... Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin
saadaan jutella.
Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja
ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.
Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.
— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne
tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että
ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin
suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä,
että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte
sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa...
Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi
pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska
kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.
— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.
— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon
isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.
Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan
niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.
— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.
— Minä koetan.
Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi
ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.
— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja
koputtaa ovea.
— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.
— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa
joku rengeistä.
— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.
Miina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.
— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.
Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina
jotain emännälleen selittelevän.
Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt
löytäisivät hänet, niin... Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin
taakse...
Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät... siinä on jo joku tuossa
ihan edessä.
— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen
edestään lattialle.
— Ahaa!... Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin
edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole
milläsikään... sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille.
Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?
— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.
Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä
ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven
suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin
mennyt emännän kanssa tupaan.
Jussi astua harppaili suoraapäätä portille.
— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei
ollut kuulevinaankaan.
— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.
Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti
maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta
painajaisesta.
— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä... Nyt ne siellä nauraa kikattavat
toisen vahingolla... itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti
tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana.
Vieriköön... ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla
ilkkuvat... Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen
Miinan hupsuksi.
Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa
päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla
tiellä niin somasti narskahtelivat.