Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko
iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet
oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu
valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja
synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.
Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan
pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä
keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät
jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.
— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa
lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.
— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä...
Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte
totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä
näkynyt jälkeäkään.
— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa... Vaan näkyyhän tästä
pääsevän.
Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta
hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on... Huh, huu!...
Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on
hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen
ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa... Sanoi että
jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä... Vaan mahtaako
se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten
lupasi... Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne
hirrenvetoon... Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä...
Huu!
Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä
tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen.
Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut
saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän
tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?... Vaan
jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon
sitte... Antaa se kuitenkin eukko... Panen kaksi palaa sokeria ja
hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran
kuorman... Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.
Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään.
Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon
reunaan.
— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti... Otappa ja seisatu
ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on
juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla...
Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla
rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli
saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se
talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut,
mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies
kuin sanovat.
Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan
päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan
sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa
tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä
itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan
rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö
tuo tuossa työssä lämminne...
Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella
seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi,
oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.
— Luimisteletko pakana!... So, soo!... Olehan nyt, olehan nyt!
Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä
nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli
vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että
näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa
hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä... Maistuu se nyt
norrikuppikin...
Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen.
Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika
rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen
kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että
mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla,
josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.
— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään
poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään
koputtelemalla niitä rekeä vasten.
Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei
pienistä kiirehtimisistä välitä.
Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee
jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko...
ja sauna... ja ruunan ape... ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä
höyryävänä häntä vartoo.
Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä
lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja
aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä... Mikähän se lienee tuokin
mokoma... Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja
tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään...
Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle.
Hei, ruuna, nukutko sinä!
Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli,
ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi... eihän niitä ollut
löytynyt ennenkään... mitä lienevät silmänkäännättimiä.
He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti
viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.
— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!
Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan
sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet
palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo
kimmeltäen ja liikkumatta.
Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt
kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt
selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja
tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista
mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse... eikö vaan
liene sielläkin talvella kylmä... hän on jo vanha mies. Mutta sitte
jäisi hänen eukkonsa yksin... ja ruuna... Hyvän sattuikin saamaan eukon
osalleen... harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin... ja
lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut
tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta... ja se kun
vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään... ei potki eikä pakene ja
osaa vaikka yksin...‘
— Prtuu!... Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki... eikös
perhana vetänyt tuohon hirren nenälle... ja kun ne hilaavatkin niitä
hirsiään ihan tiehen kiinni... Prtuu!
Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli
poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä
ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja
pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella
puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas
tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii
takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja
vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.
— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma,
puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.
— Prtuu!... Mitä hiivattia!...
Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu
keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.
— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!...
Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli
taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan
irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt
hirveästi sapetti.
— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?... Eikä
tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä
tehnyt... Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja
taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa...
Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa
tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa
retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.
— Tämä se nyt vielä piti sattua...
Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy
ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.
— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa
narun päästä saverikoksi... vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu
nuora... ja en virka eukolle mitään... mistäpä se sen saisi tietää.
Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen
hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa
puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa,
ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.
— Kyllä se nyt mökille asti kestää...
Sitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:
— So, so, ruuna! Elähän nyt... Vai sitäkö ihmettelet, että panen
uudestaan aisoihin... Pianpa päästään perille, pian päästään... ja minä
panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa... vaikka antaisi
sen kupinkin.
Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan
ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista
kertaa... eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa
koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton
paikka... ja se norrikuppikin jäisi saamatta...
Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla
pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu
mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna
panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen.
Ja siihen se seisattuu.
— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs
näy eukkoa... Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.
Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän
ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä
eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen
pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja
astuu aittaan.
— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja... kolme... menköön neljäskin
kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä
huomaa...
Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne
aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen
minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.
— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen... eipä ole saanut pitkiin aikoihin
näin särpimekästä... so, soo!... Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin
jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna...
Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen
ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.
Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet
vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.
— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen... kunhan ei ruunaa
vilustaisi... Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä... Hyvää
se tekee lämmin norrikuppi...
Jumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.
— Lienet kaatunut... lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.
— Enkä kaatunut... mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen
kylmä... Hy-yy... Ihan otti vanhojen luiden päälle.
Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja
ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi... Siinä se näkyi pannukin
liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti
hiiloksessa.
— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.
Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet
esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun
ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa
kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille...
Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei
kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?...
Oliskohan kysyä... ja mitäpä tuosta jos kysyykin...
— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?... Sydäntä tässä vähä
etoo...
— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan
linjamentikseen... kuuluu hierottavan... Ja toihan tuo tullessaan topan
sikuria.
Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee
niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa
hattunsa ja rukkasensa.
— No elähän nyt... elähän nyt suutu!
Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan
rahduksesi.
— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja
jää siihen ovensuuhun seisomaan.
Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin
puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä
itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli
kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti
mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko
ja huolenpitäjä... ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut...
vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen...