Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta.
Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle
jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut
siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän
palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen
sai hän pitää koko ikänsä.
"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen
ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli
hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen,
niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä
luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut
kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että
sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja
jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun
johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.
Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen.
Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään
nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.
— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.
Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut
viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi.
Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen
turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli
puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo
useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi
hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään,
kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä
aitan seinällä.
Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti
hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta
järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli
olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut
puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.
Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen
silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.
Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.
Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori
ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä
ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset,
samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin
yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa
höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain
punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori
Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä
kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.
— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun
asiasta tuli puhe.
— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden
perillisten äidille.
Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi
olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut
kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa
oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin
tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja
kuului olevan hyväpäinen.
— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman
kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut
alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.
Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä
juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille
opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on
vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin
suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut
kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron
synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla
liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin
ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi...
Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut
sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta.
Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin
alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle
tuulelle.
Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että
eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle
päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut
mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin
suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä
aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään
isäntäkummiksi.
Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu
vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat
päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."
Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan
ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa
turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.
— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään
tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä...
ja lämmin... ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika
ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee... ja jos minä
satun niin vanhaksi elämään.
Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.
Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.
— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin
hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä
herrastanee poika...
Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana.
Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin
ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki
opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.
Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja
emäntä.
— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.
Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen
kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota
nyt sanoisi... Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa
ja katsoa sitä Anteroa silmiin... eikä haittaisi, vaikka herahtaisi
silmän nurkkaan muutama kyynel...
Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.
Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen
talvipalttoo.
Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.
— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei
näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt... että jos sinusta vielä
kerran tulee virkamies... pappi tahi muu... niin että et unohtaisi
kummiasi... nyt tässä... isäsi ja äitisi läsnäollessa... annan sinulle
kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.
Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut
mitään.
Hänen isänsä puuttui puheeseen.
— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän
Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen
turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että
mitäpä se poika kahdella turkilla... Sano nyt kuitenkin kiitoksia,
Antero.
Antero kiitti.
— Vai niin, vai niin... no, no... eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy
enoistakin ristiä.
Pehtori koetti hymyillä.
Vieraat menivät.
Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan
lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa
taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin...