"Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta
laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus
perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään
nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun
1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin
säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19...
Kuvernöörinviraston puolesta:
— — — — — — — — — —"
Niin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki
sen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää
lääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista
hän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä
etteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se
tila jaettaisiin hänen suostumattaankin.
— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle,
Tuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta
saattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin
lähetit paperisi likoon.
— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä
miehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät
ottaa... ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.
— Kukapa se kesällä joutaa kirkoissa juoksemaan...
Enempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä
maamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä
alkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen
käytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista
varten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi
isäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan
jäävitön lautamies.
Tuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli
hakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi
lautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei
maamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.
Antti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän
rinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.
Ja sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen
kahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran
vetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen
kotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut
älynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin
Lehikoinen ehti... Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan... Vaan
vielä sitä minäkin ne mittarit kesytän... Lienevätkö viinaanmeneviä...
niin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.
Hän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville
pojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä
Lehikkolaan linjoja avaamaan.
— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat,
ettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä...
Sitte meni hän emäntänsä luo ja sanoi tälle:
— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin
hakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa
konjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä
ne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä
Lehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se
nassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan
lautamiestä.
Antti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa
ja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte
astuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se
Pekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei
ollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää
lautamieheksi... se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät.
Ja mistäpä ne mittarit sitä tuntevat... ellei Lehikoinen sano.
— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa
kahdenkesken.
— No?
— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan.
Mittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua
lautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos
osaat pitää minun puoltani... ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.
— Eipähän tässä nyt ole minullakaan kiireitä... jos olisi ruveta...
— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen
talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle
tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi
huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä
jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin,
että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste
rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää
Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo
kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä
virka...
Antti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.
* * * * *
Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli
käyty käsiksi jyvitykseen.
Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin
ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään
jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan
petäikköön.
— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä
kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.
— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan
itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.
— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.
— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille
merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä
kangas yhtä arvokasta.
— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla.
Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan
siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin
yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.
— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin
verrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa
jyvitettävä, selittää Snööri.
— Eiköhän vähä puolenneta... mutta kas kun en ole muistanut... mulla
olis täällä vähä...
Risto Pekkarinen kaivaa taskustaan esiin puolen litran pullon.
— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle... on se kolme
vähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä...
— Minä en maista virantoimituksessa, sanoo Stefan Snööri.
— Eihän tuo nyt pieni pahaa tekisi... Entä toinen herra?
— Meihin sopii, vastaa Pietari Sirolin ja maistaa.
— Muuttaako se mittari sen kolmen kahdeksi?
— Ei sitä sovi muuttaa.
Risto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari,
kun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy... vaan
saattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas
jyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen
tietää... vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.
Viimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas
Lehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja
niitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla
erityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa
olevia maita.
— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —
Näille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?
— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä
ole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on
pohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää.
Minun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.
— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin
kuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän
kivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.
— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.
— Kuusi ja puoli on jo merkitty.
— Olkoon sitte, mutta liian suuri etu se on Lehikoiselle.
Risto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä
se että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä
hän kyllä tulee pitämään huolen.
* * * * *
Asiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja
nautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli
kaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.
Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin
tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat
äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä
Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine
"erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja
vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti
ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.
— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei
kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.
— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja
suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla,
koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä.
Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää
Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.
Sen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:
— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää
vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se
loppukokouksessa virallisesti vaatii.
Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän
toi Pekkarisen tullessaan.
— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä
tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan
Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.
— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät
sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin
sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin
perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja
annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille
herroille hyvät harjakkaat.
Risto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen
vastasi:
— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.
He astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto
Pekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.
— Tässä se nyt olisi ehdotusjako kartalla, ilmottaa Snööri.
Lehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja
Pekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri
selittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin
Lehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.
— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon
ehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä
peräkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja
ja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte.
Turpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se
erehtyy.
Kaikki hyväksyivät ehdotusjaon. Ja Turpeinen sanoi vielä mennessään:
— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin
pitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.
Hän kääntyi vielä ovella taakseen katsomaan.
— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä
iltana?
— Ei, kiitoksia. Mutta kyllä huomenna, niinkuin sanottu.
Menomatkalla sanoi Turpeinen lautamiehelleen Pekkariselle:
— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja
siitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.
— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa
sille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran,
että puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.
— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa,
niin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.
* * * * *
"Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten
suostumuksella."
Niin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen
pöytäkirjaan.
Pöytäkirja jatkaa:
"Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus-
y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan,
että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä
metsämaalta: