Piika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon
kutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin
isäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.
— Lautamies jo aamulla tappoi ja nylki sen meidän suuren puskuripässin.
Tämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä
ikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle
lähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat... Eikä Riitta
sitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.
— Vai pitää se Mutanenkin kerran talkoita! myhähtivät väliin miehet.
Ja useimmissa taloissa rengit lisäsivät:
— Eikös sieltä kukaan mennyt kaupunkiin?
Piika-Riitta oli viisas ihminen ja ymmärsi yskän ja osasi kyllä vastata:
— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan
laitonta... Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna
meidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa
eteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi
olevan asiaa. Ja lautamies lupasi.
Riitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se
seikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.
— Pitää sitte tulla, tuumivat miehet ja iskivät toisilleen silmää.
— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa
mennessään.
Hänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän
sitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta
kurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian
lyhyt ja liian paksu tytöntyllerö...
Mutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia
johtopäätöksiään.
— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa
antanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte
jonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.
— Siitä kuuluu olevan sakko, jos isäntä itse tarjoo, sanoo joku.
— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei
tuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin
pussiin, selittää toinen.
Ja naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä,
sillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun...
Parikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa
puolenpäivänrinnassa kotiin.
— No tuleeko rahvasta? utelee emäntä.
— Sitä vuotaa vyönään. Hyvin tuntuivat olevan tulossaan.
— Virkoitko pässistä?
— Virkoinpa, virkoinpa...
Lautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen.
Oli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta
siitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.
— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.
Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut
siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja
että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle
molemmat...
— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli
hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme
peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan
minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei
saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin...
Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs
asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena
kantapäillään.
— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.
Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä,
miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta
sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.
— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat
keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.
— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?...
Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi
leikillään kysymään.
Emäntä ehättää selittämään:
— Sehän se lautamies... Vaikka johan sitä minä olen joka syksy
vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut,
etteivät kannata.
— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa... Vai tappoi
se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?...
Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä
asioista sen enempää juttelemaan.
Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli
leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä
tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran
katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa,
vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:
— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.
Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä
tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti
suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen
kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.
Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa
leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt
nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.
Hän näet ajatteli:
— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt
ne tuskin kehtaavat heittää kesken.
Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että
näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.
Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu
kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.
— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi
suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..
— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan
tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa.
Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut
lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla
myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.
— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla
pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin
vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa
tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja
tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan
arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!... Tuskin
lienee miehellä litran hintaa taskussaan.
Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo
maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin
pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen
pimeä.
Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat
heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi,
saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin... Nuoremmat
tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.
Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin
pellolle.
Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei
pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä
siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.
— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin
tiukkaan olisi tarvinnut... Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo
purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä...
— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.
— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi
jo saattanut tulla kaksikin kertaa.
Tämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan
pellon nurkka loppuun.
On jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu
ja pantu kuhilaalle.
Verkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki
kartanolle ja siitä tupaan.
— Kyllä se nyt maistuu kaali.
— Ja ryyppy.
He ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen,
miehet toiseen.
Mutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa
avonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut
sitte ulos Ristoa vastaan.
Siellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa
takaisin kamariinsa.
Nyt vasta ajoi Risto, pihaan. Se huomattiin pian tuvassakin.
— Risto on jo tullut. Tuolla seisoo hevonen pihalla, sanoo joku.
— Vai jo tuli Risto!
Miesten silmissä välähtää. Illallista kannetaan juuri pöytään.
Samassa astuu Ristokin tupaan.
— Hyvää iltaa!
— Jumal' antakoon! Mitäs kaupunkiin kuuluu?
— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen
tänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että
tänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.
— Sinnekös sinä veit koko pässin?
— Koko pässin.
Tanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun
päähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin,
mikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.
Mutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja
syleksimistä ja äänekkäitä huutoja.
— Sitäkö hiivattia ne niistäkin rautateistä...
— Pettihän se p—le!
— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä
onhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina
kuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.
— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä
antanut edes voita.
— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän
suurin kitupiikki.
— Viimeisen kerranpa saikin talkoihinsa...
Naiset seurasivat miesten esimerkkiä ja poistuivat.
Mutta porstuassa joutui piika-Riitta ahtaalle.
— Mitä sinä aamulla kylällä valehtelit, että teillä on lammaskaali?
— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen
pässin, kun emäntä käski niin sanomaan.
— Vai niin se käski kutale!
Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui
peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista
ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla
piipulla.
Jonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti
Mutanen.
Hän taputti Ristoa olalle ja sanoi:
— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan.
Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla,
niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne
eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies
Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa...