Talvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan
hevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana...
Asut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon
tahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme
toivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta
ja ettei lunta ole liian vähä.
Kaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta,
mutta kolmannen laita on niin ja näin.
Sillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet
itse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt
siten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin
tehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.
Ne kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat
sinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan
tavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki
hakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin
töksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon,
jonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle,
niin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä
halonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.
Niin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta
sinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä
kuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että
myöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla
epäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut
turkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.
Nouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi
kohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.
Sellaista se on kannokossa kulkeminen — varsinkin vähän lumen aikana...