Heilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei
minun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani.
Eilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin
lukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun
niin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla,
hymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan
kiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää
nämä rakkaat sormet? "Milloin"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.
Minusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli
vain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi
peitteellä.