Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman?
Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret,
kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.
Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja
vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä,
sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen;
se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan
uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani,
vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä
sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen
itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.
"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset
otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta
mitenkään auttaa!"
"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja
sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli
täynnä kaihomielisyyttä.
Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka
varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.