Heilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.
"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja
katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini.
Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.
Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja
puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa
puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin
vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas
lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut
mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä
tila koskaan lakkaisi.
"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen
huolestuneesti sanovan.
Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat
tutkien kumartuneet ylitseni.
"Voitteko pahoin?" kysyi hän tuskaisesti.
"Näytätte niin kalpealta".
Minä pudistin päätäni ja hymyilin. "Hiukan heikko vain".
"Teidän äänenne on niin hiljainen", sanoi hän huolestuneesti, "ja..."
"Lääkäri on täysin tyytyväinen", lohdutin minä häntä.
Hän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.
"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä
toivotatte te minulle?"
"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä
toivotan meille molemmille."
Näin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.
Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan
lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä
muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen
huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan
en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin,
rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä
otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten
siipensä ylitseni... Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin
katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin
ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut,
ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin
kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä
mukaa kuin ruumiini hajoaa?
Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta,
alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se
iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.
Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen
nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin
todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.