Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle
pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen
niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu
kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia
jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä.
Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen
hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli
tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän
oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti
ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni
kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta
minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori,
miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla
kuolemantuomiotaan."
Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja
sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."
"Mutta yskä ja hengenahdistus?"
"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin
haukun; se on vain ohimenevä katarri."
Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta... Nyt ei
hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen
yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin
tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten
pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan
hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo
ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun
tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se
jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään
taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on
parantunut.
Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja
turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja
heikkoudelta ja...
Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka
Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät
minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten
puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita
aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti.
Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun
heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin
Heilwigiä ja tulin iloiseksi.