Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani
saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.
Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä
kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on
kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin
vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa
juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja
totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan
suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen
ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi
lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että
aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää
vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit
olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut
kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän
puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja
hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli
tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen
puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli
musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä.
Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.
"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka
samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta
meinaa?"
Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja
koetti hillitä liikutustansa.
Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja
lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä
kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun
hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta
ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili
pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä
virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.
Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa
erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler
lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa:
"Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten
iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu
alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti
se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan
hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme.
Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän
kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu
Jaakolle."
Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään
esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla
oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin,
jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni
yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli
sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen
kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.
Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen.
Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat
loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko
villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.
"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler
hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.
"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette
te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."
Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni
silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp
laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän
eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti
hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää.
Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!"
vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin
hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää
viiniä.
"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?"
Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin
toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten
keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.
Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin
vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat
olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme
käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva
pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat
kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa
tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi
Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa
ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."
Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin
lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja
tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä
ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja
hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa
luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin
uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.