Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin
valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti
ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos
torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia
kyyneleitä.
Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua
siunatkoot!
Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner
tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen,
sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin
kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös
huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät
lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen
juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut
minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla,
Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on
viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu
ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka
usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin
olisi se ollut tyttö itse.
Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen
niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi,
mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut
enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?
Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig
jouludueton:
Jouluyö, oi vuodata
Rauha tähän sydämeen.
Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta,
— se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan
päällä?
Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä
tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme
melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.
"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla
äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi
minulle kätensä pöydän ylitse.
"Antakaa anteeksi," vastasin minä, "jäähyväisten haikeus painaa minua."
Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa
istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.
"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas.
Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"
"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen
asti tehdä?"
"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea
leikkiä.
Tämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.
He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien
ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille
hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka
meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.
Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla
soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."
Hän katsoi minuun liikutettuna.
"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni
koskee, kun näen teidät tuollaisena."
Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon
kärsivällisesti odottaa."
"Ja olla iloinen?"
Minä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.
Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä
takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen
mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?
Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin
sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni,
ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en
siitä välittänyt.
Hän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.
Iltapäivällä.
Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen
telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana,
toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui
harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.
Jouluyö, oi vuodata
rauha tähän sydämeen.
Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous,
rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla,
täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen
takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä
kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta
näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden
voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään
ole jollakin tavalla meissä?
Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin
kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto,
joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.
Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten,
tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat
perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.
"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi
'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee
katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä
tekemään _minulle_ hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni
_heille_ hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen
kertyneestä rikkaudesta."