Eilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin
lasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.
Mutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona,
tyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso
siellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun
raoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja
takana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti,
ja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he
sopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen
taas uudelleen hauskan matkan.
Tuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi
enää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes
kateutta.
Kylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin
takaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko
teki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät
kelkat talon ohitse.
Muutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat
kanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.
"Te olette kummallinen ihminen", sanoi pastori. "Kun vointinne oli
suhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja
kyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä
valituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena."
"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai," lisäsin
oikullisesti, "teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä."
"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin," vastasi pastori
hyväntuulisesti. "Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se
on kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen."
Lupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin
Heilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla,
joka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin
innostusta.
Mikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin
mukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen
minua sormellaan.
"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka
sisälläni kuohui.
"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein
sopivalta nuorelle neidille.
"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?" kysyi
Steiner harmistuneena.
Minä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina
ja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.
"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka
häntä puolustavat", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.
"Niin kylläkin," vastasin minä sotaisesti.
Mutta pastori ei antanut syöstä itseään satulasta.
"Teidän vuoronne, herra tohtori. Grandissimo on alkanut."
Peli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento
toimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina,
vain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien,
veljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää,
ehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta
sitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.