En tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin
siihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan
pimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote,
seuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä
perustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se
alkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua,
enkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä
juuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni
kuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!
Eikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa?
Se vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin
kylmyydestä.
Onhan mieletöntä uskoa, mutta yhtä mieletöntä on olla uskomatta.