Kun tänään aamulla heräsin, oli ympärilläni suuri hiljaisuus, aivankuin
makaisin jo haudassa. Vain tuli uunissa ratisi; rouva Bühler oli sen
sytyttänyt sillä aikaa kun minä nukuin. Ikkunaluukun raoista tunki
sisään harmaa, kylmä valo, joka sekoittui uuninliekkien ja sameasti
tuikkivan yölampun valoon. Kuulin kouluun menevien lasten ääniä,
iloista naurua, mutta aivan aavemaisesti, sillä mitään askeleita ei
eroittanut. Sitten kaukaa kirkas tiukukellon ääni, se tulee lähemmäksi,
ikkunan edessä pikainen kohaus — ohikiitävä reki. On satanut lunta.
Minä soitin emäntää, ja kun hän avasi ikkunaluukut, putosi niistä paksu
lumikerros alas. Ikkunasta katsoessa näyttää kaikki valkealta, taivas,
niitty, naapuritalo. Lunta on jo jalan paksuudelta, vain kuusimetsä
seisoo vielä pehmeänä tummana viiruna valkean taivaan ja maan välillä.
Ikkunalaudalle lentää nälkäisiä lintuja, jotka hakevat ravintoa. Heidän
ei pidä minun suhteeni pettymän. Nuo rakkaat, vilkkaat siivekkäät ovat
kuitenkin jotakin elävää tässä suuressa kuolemassa.
Kattilassa uunissa poreilee vesi ja työntyy pihisevinä höyrypilvinä
kannen alta esiin. Rouva Bühler saa asettaa minulle uuniin omenoita
paistumaan; paistettujen omenain tuoksu loitsii silmieni eteen
todellisen lasten paratiisin: lämpimän huoneen, kirkkaan lampun,
minut istumassa äidin sylissä, ja hänet kertomassa minulle satua
pikku Kai-pojasta ja lumikuningattaresta; ja uunissa porisee lisäksi
teekattila ja pihisevät paistumassa olevat omenat.
Miten onnellinen on lapsi, eikä hän edes tiedä siitä mitään.
Iltapäivällä.
Minä en voi kovin kauvoja vuoteessa kirjoittaa, se väsyttää, ja
kuitenkin lyhentää päiväkirja yksinäisyyteni pituutta.
Paistinomenat on syöty; Philipp auttoi minua siinä ja säästi
tunnollisesti yhden omenan halvatulle Jaakolle. Hänestä se oli
itsestään selvää; siinä vaikuttaa äidin esimerkki.
Philipp tahtoo paljon oppia, niin paljon, on hän minulle uskonut, että
hän pääsee koulumestariksi. Sitten muuttavat äiti ja Jaakko hänen
luokseen koulutaloon, mutta hän menee naimisiin naapurin Dorlen kanssa.
Olen nyt hänelle luvannut, että hän saa talvella joka päivä tulla
tunniksi luokseni ja oppia, mitä hän tahtoo. Poika oli riemuissaan. "Ja
siit' ei mee maksua?" kysyi hän äkkiä.
"Ei, se ei maksa mitään."
Sitten teimme suunnitelmia. Pitikö olla ranskan kieltä vai geometriaa
vai englantia? "Kaikkia," tuumi Philipp.
Tahdon neuvotella Steinerin kanssa; hän voisi antaa pojalle opetusta
myöskin viulun soitossa, tunnit maksan hänelle kernaasti ja myös
viulun. Opettajana täytynee hänen tietää jotakin musiikistakin.
Eilen illalla odotin turhaan Heilwigiä. Hämärä sakeni yhä, vain
tuli uunissa valaisi vielä huonetta. Rouva Bühler valmisti jo
alhaalla keittiössä illallistani, ja minä makasin yhä vielä yksin ja
murheellisena pimeässä.
Lopulta kuului nopeita askeleita ulkoa tieltä. Se on hän. Hän tulee
sisälle.
"Ah, aivan pimeässäkö?" Hän hapuilee eteenpäin vuoteeni luo.
"Niin, ja melkein kuollut ikävästä, kaipauksesta ja odotuksesta,"
vastasin minä nuhtelevasti.
Hän sytytti reippaasti lampun. "Mutta minä teen kaikki jälleen
hyväksi," sanoi hän säteillen iloisuutta. Hän otti pikku korista esiin
teevadin veitsen ja haarukan, kimpaleen makkaraa ja kaksi suurta
voileipää. Minä katsoin suurin silmin näitä valmistuksia.
"Mitäs tämä merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että aion nauttia illallisen! teidän luonanne ja
sitten pelata kanssanne shakkia, kunnes silmänne menevät kiinni."
"Ihanaa — annan teille anteeksi pitkän odotuksen ja kaikki, mitä
tahdotte."
"Olen nimittäin tehnyt oikein jättiläiskävelyretken, ja sentähden
tulen niin myöhään. Minä olin Felsenhorn-vuorella. Ulkona on luminen
ilma, ja kun täällä vuoristossa kerran lumi on tullut, ei se häviä
kuukausiin, ja silloin saa jättää kaikki vuorille kiipeilemiset. Ah,
siellä ylhäällä oli niin kaunista, enkä ainoatakaan ihmistä kohdannut
tielläni. Laaksoissa lepäsi sumu kuin kylmä, harmaa meri, mutta
ylhäällä oli kylmää ja kirkasta."
"Olisinpa tahtonut olla mukana." Kateuden tunne heräsi minussa.
Hän näytti niin kauniilta vienosti punaisine poskineen, loistavine
silmineen ja nopeasta käynnistä hiukan epäjärjestykseen joutuneine
hiuksineen.
"Niin, sitä olisin minäkin toivonut. Mutta minä ajattelin teitä ja join
kauneutta kahden edestä. Kuinka suuri, kuinka avara on maailma, ja
miten pieni siinä ihminen ja hänen tuskansa."
Hän haaveili hiukkasen, tuo tyttönen; mitäpä hän tietää ihmisen tuskan
suuruudesta tai pienuudesta...
Sillä välin hän oli tyhjentänyt pöydän, asettanut sille pienen
ruokaliinan ja ryhtyi teenkeittovalmistuksiin.
"Siinä täytyy _teidän_ auttaa."
Minä nyökkäsin hänelle ja nousin istumaan vuoteellani...
Ah, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään
talouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee
minua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'
Minä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella,
kunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.
"Voitteko hyvin?" kysyi hän äänellä, joka oli kuin hyväily.
"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani," sanoin minä
tukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.
Silmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti
hitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut
sairas lapsi ja sanoi hiljaa: "Olen iloinen, jos voin tehdä teille
jotakin hyvää."
Sitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä
siihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa
kaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. "Te
olette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin
minun kanssani syödä."
Siitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä
Bühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä,
joita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta
minun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään
niin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti
kaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka
taistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen
uursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli
vaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron...
Sitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan
kokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja
siirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä
yskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti
sitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi;
hän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen
koriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella "hyvää yötä" oli hän
ulkona.
Eikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin
omavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?