Makaan kuistilla peitteisiin käärittynä. Laskeva lokakuun aurinko
hehkuu purppuranpunaisena syksyn kirjaaman villiviinin lehtien lävitse;
se näyttää kauniilta. Kun ojennan käteni ruskoa vasten, syttyy vereni
sen valossa ja hohtaa ruusunvärisenä ihon läpi. Sairaan työskentelyä!
Sen ohessa uneksin hiljaa itsekseni — — —.
Kuinka hyvä, että aurinko jälleen näkyy ja karkoittaa minulta
ajatukset, jotka minua liian raskaasti painavat. Ne menestyvät yössä,
sumussa, kärsimyksessä. Mutta tänään tahdon olla iloinen.
Aamukävelylläni sattui minulle hauska tapaus.
Yöllä oli maa ollut kuurassa, mutta nyt oli ilma kirkas ja auringon
lämmittämä. Naapuritalossa puitiin viljaa, ja riihen edessä leijaili
alituinen pölypilvi, jonka ohitse minä koetin nopeasti päästä.
Lehmävankkurit perunasäkeillä lastattuina mennä jyryyttivät hitaasti
edelläni ja minä sain ne kiinni. Ylpeä tunne sellaiselle etanalle,
kuin minulle, saavuttaa kaksi neljällä terveellä jalalla varustettua
lehmää. Panimossa puserrettiin omenaviiniä, Julietta kaatoi parhaillaan
jauhettuja hedelmiä puristimeen, jota Hanjörg väänsi. Kun hän näki
minut, pysähtyi hän työssään ja ammensi minulle lasillisen makeaa
hedelmämehua. "Terveydeksi!" sanoi hän ystävällisesti, sillä aikaa kuin
poika jännitetyin lihaksin väänsi pyörää.
Minä kiitin ja join. Hän keskusteli ilmasta ja terveydestäni, kunnes
Hanjörg huusi hänelle karskisti: "Käy työhösi!" Silloin tarttui hän
jälleen kiireesti hedelmäkehloon, ikäänkuin vääryydestä tavattuna.
Hän on miellyttävä tyttö, niin raikas ja hyväsydäminen, ja hän levittää
aina ympärilleen iloa ja elämänhalua. Minusta näyttää, kuin olisi
Hanjörgillä kerno silmä häneen.
Sensijaan, että olisin mennyt suoraan niittyjen poikki, täytyi minun,
vanhan narrin, tietysti ensin mennä koulutalon ohitse. Pihalla seisoi
Steiner ja piti voimistelutuntia. Harjoitettiin pukin yli hyppäämistä,
jolloin kömpelöt maalaispojat aina pääsivät vain pukin selkään, mutta
tuskin kertaakaan ylitse. Minä olisin voinut näyttää heille, miten se
käy, sillä olin aikoinani hyvä voimistelija.
"Minnekäs olette jättänyt jalon kylännaisen?" kysyin Steineriltä,
joka mahtipontisesti kädet rinnan yli ristissä kuin Napoleon nojasi
kastanjapuuta vasten ja arvostelevasti tarkasteli nuorukaisien
sammakonhyppyjä.
"Käsityötunti", vastasi hän lakoonisesti, jonka ohessa huomasin, että
läsnäoloni katselijana vaivasi häntä. Minä käännyin siis ja kiersin
nurkan ympäri hitaasti koulutalon ikkunoiden ohitse, jotka olivat
auki. Äkkiä kuulin huoneesta soinnukasta, syvää naurua, niinkuin
kesyjen kauriiden tai suurten, sinisten kellokukkien täytyisi nauraa,
jos niillä olisi ääni. Tätä naurua seurasi kirkas, moniääninen lasten
nauru, ja nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan nousin kivelle ja
kurkistin huoneeseen. Silloin näin pienen vaaleatukkaisen olennon,
jonka päälle opettajatar oli koetteeksi vetänyt valkoisen itseommellun
paidan. Pikku paitaressu katseli ylpeästi tovereitansa, jotka yhä vielä
olivat kiinni töissään; opettajatar oli nähtävästi ylistänyt hänen
työtään.
Minua ei nähnyt kukaan, sillä villi viini kätki minut. Kuinka lapset
tunkeilivat Heilwigin ympärillä! Täällä ojensi aivan pikkuinen tyttö
surkeannäköisenä likaista paikkatilkkua, tuolla näytti toinen pitsiä,
jonka oli virkannut. Ja heidän keskellään opettajatar, tyttömäisenä
ja samalla äidillisenä, henkilökohtaisesti osaaottavaisen näköisenä
ja kuitenkin tuon minuun hiukan kylmentävästi vaikuttavan virkatoimen
ilmakehän ympäröimänä. Minä olen kateellinen tästä toimialasta, jota
_minä_ en ole saanut hänelle antaa; me miehet katsomme sentähden kaikki
kademielisesti naisten toimialoja, sillä näille työtätekeville naisille
emme me enää ole a ja ö, niinkuin me toivomme olevamme. Tosin suuri
rakkaus viettää voittojaan tässäkin, ja ainoastaan pieni kiintymys
tuntee ammatissa kilpailijoita. Me miehet tahtoisimme kernaasti olla
naisten vapahtajia, ja nykyajan naisille olemme me sellaisia vain
osaksi, he vapahtavat itse itsensä. Se on hiukan nöyryyttävää meille.
Lienen hyvinkin viisi minuuttia näin salaa katsellut ja kuunnellut,
silloin Heilwig kohotti äkkiä päänsä ja näki minut; ehkä hän
oli tuntenut itsessään minun katseeni. Ja sitten —, ah, se oli
ihastuttavaa! Sitten nousi veri valkoisiin kasvoihin aina hiuksiin
asti ja teki tytön niin araksi ja neitsyelliseksi, että kaikki
opettajattaren varmuus katosi hänestä, ja minun sydämeni tykytti rajun
ihastuksen vallassa. Mutta häpesin myöskin, että hän oli saanut minut
kiinni, ja tervehtimättä hyppäsin kiveltä alas ja kiiruhdin pois
ihmisten ilmoilta, sillä minusta tuntui kuin olisi kaikki minulle
ivallisesti hymyillyt, yksin lantakaivon pumppukin Jörgfriedin pihalla
ja lahonnut tienviitta, jolla rappeutuneisuudessaan ei tosiaan ole
mitään syytä pilkata rakastuneita hulluja.