Tänään, illalla, olemme polttaneet kokkoa rouva Bühlerin
perunapellolla. Tulen jo aivan kevytmieliseksi, sillä tämä tapahtui
illalla hämärän aikaan, kun sumu jo alkoi nousta. Tulin juuri
kävelyretkeltä, kun näin vanhan rouvan häärivän ison risuista,
rikkaruohoista ja kuivista perunanvarsista kerätyn kasan ympärillä.
Pikku Philipp viittoili minulle molemmilla käsillään, niin että jätin
tien ja tulin peltoa pitkin heidän luokseen. Sitten sytytettiin kasa
palamaan. Ensin ei se tahtonut oikein palaa, mutta lopuksi leimahti
liekki rätisten ja levitti valoa ja lämpöä. Minä seisoin niin, ettei
savu tullut päälleni. Philipp hyppeli haravoineen tulen ympärillä kuin
pikku paholainen, joka kohentelee helvettiä, sillä aikaa kuin rouva
Bühler innokkaasti keräili vielä kokoon kaikenlaisia rikkoja ja heitti
tuleen. Hiukan noidalta hän sen ohessa näytti, tuo kiltti, vanha vaimo.
Lopulta ei ollut enää mitään tehtävää, ja me annoimme käsivarsiemme
vaipua ja seisoimme äänettöminä ja hartaina loimuavan tulen edessä,
joka räiskytti synkälle taivaalle tuhansia kipunoita, jotka pian
sammuivat yöhön. Rouva Bühler ojensi suoraan tulta vasten kuivuneet
ruskeat kätensä, ja Philipp mutisi jotakin "paistikkaista". Poika
raukalla on aina nälkä.
"Tuolla tulee opettajatar-neiti", sanoi äkkiä vanhus. Minun sydämeni
sykähti iloisesta pelästyksestä.
Hämärästä tuli hitaasti kuin ajatuksissa solakka hahmo esiin, jota
me kaikki tarkkasimme. Minä huusin, mutta ääneni ei kantanut hänen
luokseen. Heti sen perästä kiljaisi Philipp minun korvani juuressa
terveiden keuhkojensa koko voimalla hänen nimensä. Silloin huomasi hän
meidät ja tuli pellon yli.
Nyt seisoimme molemmat tulen ääressä. Rouva Bühler alkoi kerätä kokoon
työkalujaan, ja poika hyppeli kuin pieni huimapää paholainen sammuvien
liekkien yli. Itäisellä taivaalla syttyivät hitaasti tähdet. Kuin
jättiläislohikäärme kiemurteli vaaleansininen savu kuokitun ja tallatun
pellon ylitse ja kätki kylän sumuverhon taakse. Kalpea rusko lännessä
näkyi vielä heikosti savun läpi.
Minua paleli, sillä sumu nousi. Iltakellot alkoivat soida. Raskaana ja
kumeana kantautui niiden ääni ilman läpi. Vanha emäntäni laski alas
perunasäkin, jonka hän juuri oli nostanut hartioilleen ja risti kätensä
"Ave Maria" -rukoukseen; myöskin poika keskeytti hyppynsä ja otti lakin
päästään.
Liekit rätisivät, kellot soivat, ympärillämme seisoivat ääneti synkät
metsät, ja ikuiset tähdet kimaltelivat meidän ja meidän tuskamme
ylitse. Silloin tartuin Heilwigin käteen ja pidin siitä kiinni, kunnes
kellojen ääni oli vaiennut. Hän ei vetänyt pois kättänsä, mutta hänen
kasvonsa olivat vakavat ja sulkeutuneet, minä en voinut lukea hänen
ajatuksiaan.
Kellot vaikenivat, ja suuri hiljaisuus vallitsi luonnossa. Hitaasti
menimme kotiin. Ja me emme puhuneet paljoa.