Tänään päivällä ovat Heilwigin hienot sormet vetäneet esiripun kiinni,
mutta kuitenkaan en voi vielä unohtaa, kuinka pelottavalta sen
takana näyttää, ainakin sille, joka ei ole vielä oppinut katsomaan
iankaikkisuutta ja totuutta suoraan silmiin.
Mutta kuitenkin — kuinka pian kalpenee muisto, ja minä leikin jälleen
kuin lapsi syvyyden reunalla niillä vähillä kirjavilla kivillä ja
kukilla, jotka minulle on jätetty.
Luulen, kun ihminen on tottunut pitämään inhimillistä kärsimystä ja
iloa sinä mitä se on, leikkinä, josta hänen voimansa kasvavat, silloin
on hän irtautuva elämästä kuin liian kypsä hedelmä, sillä sellaista
tietoisuutta ei maa voi kantaa, se on salaisuus. Sen ymmärtääkseen
täytyy astua kynnyksen ylitse ja katsoa esiripun taakse. Se riistää
arvon elämältä ja kaikilta inhimillisiltä suhteilta.
Ja mitä sitten löytää kynnyksen tuolta puolen? Uusia tehtäviä, uusia
riemuja, uutta kärsimystä, uutta tietoako? Löytääkö siellä sen, mikä
meidän kaipaavan sielumme kylläiseksi tekee?