Ulkona on raskas, harmaa sumu, joka nousee ikkunaani asti, niin että en
ensinkään voi nähdä naapuritaloa. Yöllä on pakkanen pannut viimeisetkin
kukat; kuolleet daliapensaat kohoavat mustina sameaan ilmaan, ja maahan
painuneet kuolleet kukat ovat täynnä vesipisaroita. Miksi luonnon
alakuloisuus koskee niin syvästi sydämeeni? Mutta sellainen olin minä
jo lapsena. Minä tunsin itseni aina kappaleeksi syntyvää tai häviävää
luontoa, ja senmukainen oli myöskin mielialani.
Myöskin tänään taas täyttää sumu sydämeni, ja Heilwiginkään suloinen
kuva ei voi karkoittaa varjoja. Mitä voi lopultakin toinen ihminen
toiselle olla, erittäinkin minun asemassani? Syvemmin ajatellen olemme
me kuitenkin yksin; niin yksin kuin kuoleva metsäkauris metsässä,
kuin nykivä kala julmassa ongessa. Minusta tuntuu tuollaisina päivinä
kuin jakaantuisi kahtia se verho, joka meiltä totuuden peittää ja
ääni sanoisi: "Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta ja tuulen
tavoittamista".
Ja toisen äänen: "Ah, olen elämäntoimista väsynyt, mitä on kaikki tuska
ja ilo". [Goethen tunnettu runo: Ach, ich bin des Treibens müde, was
soll all der Schmerz und Lust. — Suom.]
Ja ei kukaan ihminen, ei rakkain ja parhainkaan voi minulta peittää
tätä tietämystä. Heillä on kaikilla rajansa ja he ovat kaikki kurjia
maanmatoja, kun ikuisuus katsoo heitä. Kun vain kuolema kätensä nostaa
ja ihmisen otsan merkitsee, kuten minun, niin väistyvät he jo takaisin
kuin jonkun vieraan edessä.
Tällaisina päivinä valtaa sydämeni rajaton kaipuu, jota ei kukaan
ihminen voi tyydyttää, jonka minä korkeintaan jonkun ihmisen
ymmärtäväiseen rintaan nojaten voisin kyyneliksi purkaa. Se on
äänettömyyden, rajattomuuden kaipuu, ja se on niin polttava, että elämä
ja kuolema, rakkaus ja ilo, taide ja tiede kaiken arvonsa kadottavat,
niin että voisin luopua niistä silmänripseäkään värähdyttämättä. Sen
saa aikaan katse esiripun taakse. Mutta pian vetää näkymätön käsi
sitä jälleen puoleensa, ja elämän kirjavat kuvat saavat taas katoavan
arvonsa. Kauan ei ihminen voikaan kestää pelättävää totuutta, hän joko
musertuu tai itse hävittää itsensä.
Autuas, joka uskoo, joka heittäytyy Jumalansa rinnoille ja hänessä
tuntee sielunsa kotimaan ja täyden ilon! Mutta minä? Mitä on minulle
Jumala?
Ja kuitenkin — — — kun ajattelen, miten jokaiseen ihmissydämen
tarpeeseen on olemassa vastaus. Me kaipaamme rakkautta, ja rakkaus
on maailmassa; me tarvitsemme ravintoa, se kasvaa meille; me pyrimme
tietoon, ja ovi oven jälkeen avautuu meille. Pitäisikö tämän kaipuun
yksin, joka kohdistuu johonkin äärettömän suureen, rajattomaan,
kaikkihyvään, oikeaan, jäädä vastausta vaille?
Suloinen rauha, tule, ah tule minun rintaani!