Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen
taas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää,
että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.
Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot
ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.
Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa,
että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut
palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian,
houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti
lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli
suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet
kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta
leveä, kirkas valo lankesi tielle.
Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin
minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo
mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput
riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien
ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai
omenaviininsä edessään.
"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta
Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.
"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa."
"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla
paleltaa myöskin joskus jalkoja".
Sukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei
minut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä
pastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli
talonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi.
Myöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja
yksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää
Juliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: "Tule istumaan
viereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa."
Mutta minä olin kuullut hänen sanansa. "Olenhan minä täällä", sanoin
nuhtelevasti. "Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?"
Hänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle
pienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.
"Minua peloittaa", sanoi hän puoliääneen.
Tällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin
hänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan
väkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa
naisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin
itseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja
varjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.
Salissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan
seuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran
nähdä "sivistävää huvitusta". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat
tiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita
opettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.
Steinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset
korokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla "Freude, schöner
Götterfunken". [Schillerin runosta "An die Freude", jonka Beethoven
on säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä,
vaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin
johtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin
pyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän
basson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti,
levittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: "Nyt vain
hengähdyksenä".
Mutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä
oli luettavissa) "hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla
suosionosoituksilla".
Sitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli
hiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän
joukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa
ja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen
lauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin
oli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi —
minä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.
Saadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin
lausuntonumerot väliin.
Se oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja
pastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea
sisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui
hyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet
mukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät,
ääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi.
Talonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli
lopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen
haihtui lumous.
Olisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt
saivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan
aikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi
sortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro
jälleen korokkeen ja lauloi "Kello"-runosta osan: "Holder Friede,
süsse Eintracht". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies-
ja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine
kiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten
vastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut
äkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.
"Kyllä se ol' kaunista", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut
minut. "Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä
kuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan
osaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'", lisäsi hän
päätään pudistellen, "Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen
olisin mä tahtonu' nähä".
En vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän
ilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: "Minä luulen, että
tommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller".
Nyt täytyi minun jo nauraa. Tuo viekas eukko!
Sitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen
vauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua
jo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia,
joka minun ehdottomasti oli syötävä.
Pari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta
se ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa
seuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä
käänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.
Myöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi
tahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli
nyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota
he täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu
kuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä,
kimallella Suom.].
Ison kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten
hän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli
leipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja
se oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin
pitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.