15. lokakuuta.

Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen

taas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää,

että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.

Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot

ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.

Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa,

että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut

palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian,

houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti

lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli

suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet

kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta

leveä, kirkas valo lankesi tielle.

Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin

minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo

mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput

riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien

ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai

omenaviininsä edessään.

"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta

Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.

"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa."

"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla

paleltaa myöskin joskus jalkoja".

Sukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei

minut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä

pastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli

talonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi.

Myöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja

yksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää

Juliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: "Tule istumaan

viereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa."

Mutta minä olin kuullut hänen sanansa. "Olenhan minä täällä", sanoin

nuhtelevasti. "Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?"

Hänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle

pienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.

"Minua peloittaa", sanoi hän puoliääneen.

Tällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin

hänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan

väkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa

naisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin

itseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja

varjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.

Salissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan

seuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran

nähdä "sivistävää huvitusta". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat

tiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita

opettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.

Steinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset

korokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla "Freude, schöner

Götterfunken". [Schillerin runosta "An die Freude", jonka Beethoven

on säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä,

vaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin

johtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin

pyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän

basson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti,

levittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: "Nyt vain

hengähdyksenä".

Mutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä

oli luettavissa) "hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla

suosionosoituksilla".

Sitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli

hiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän

joukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa

ja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen

lauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin

oli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi —

minä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.

Saadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin

lausuntonumerot väliin.

Se oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja

pastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea

sisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui

hyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet

mukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät,

ääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi.

Talonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli

lopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen

haihtui lumous.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt

saivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan

aikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi

sortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro

jälleen korokkeen ja lauloi "Kello"-runosta osan: "Holder Friede,

süsse Eintracht". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies-

ja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine

kiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten

vastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut

äkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.

"Kyllä se ol' kaunista", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut

minut. "Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä

kuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan

osaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'", lisäsi hän

päätään pudistellen, "Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen

olisin mä tahtonu' nähä".

En vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän

ilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: "Minä luulen, että

tommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller".

Nyt täytyi minun jo nauraa. Tuo viekas eukko!

Sitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen

vauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua

jo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia,

joka minun ehdottomasti oli syötävä.

Pari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta

se ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa

seuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä

käänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.

Myöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi

tahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli

nyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota

he täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu

kuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä,

kimallella Suom.].

Ison kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten

hän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli

leipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja

se oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin

pitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.

Kuin unta näkeväiset... · 第 36 / 81 题