Syksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen
peltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä
laittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta
ei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän
väriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.
Vanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se
rätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista
esille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät
myöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni,
erikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä,
kuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä.
Sen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä.
Steiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti
lämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä.
Minä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä
keuhkostaan.
Ensi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut
siihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani.
Heilwig lausuu "Kello" -runon ja "Habsburgin kreivin" ja lisäksi vielä
muutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain
se, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä
minua pulaan ja ääneni myöskään.
Julietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin
terveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset
posketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani
olen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva
Bühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen
tulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten
kumppanieni tieltä.