Tänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui
minulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään.
"Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi
sitä uskonut! Hartain onnitteluni".
Ja silloin heräsin.
Minusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy
helposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin
hyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.
Heilwigin, jos niin olisi mahdollista!
Onko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito
neuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri
olisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa?
Armoa, armoa tuomitulle!
Ah, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä
hävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on
elämää eikä milloinkaan kuolemaa.
Kun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten
paimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa
harhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni!
Omaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan,
matkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän
saisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin
kultainen viitta.
Kutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää
minua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon
ensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja
satakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja
hellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu:
"Berthold, sinä rakas, rakas mies."