Tänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta.
Hänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä,
puhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan
lausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen
kasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä
esiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja
sitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä
teroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle,
aivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo
asettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen,
oli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.
"Mitä hän sitten sanoi?"
"Sinäkin, poikani Brutus!"
Minä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut
sillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli
ilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti
jälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän
poistuessaan: "Jaakko saa myöskin tästä".
Minua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta
kasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä
tälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa.
Lapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle
vaaralle.
Kuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut
Heilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen
poissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä
niin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta
hänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — —
minusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.
Tänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan
perille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä
en myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain
epämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä
siepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.
Illalla.
Minä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi
alaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin
istumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä
näen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa.
Yhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä
lähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen
hypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin
tukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.
Sillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku
putouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin
luonnontapahtuman kaameasta voimasta.
Varjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta
istuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —
Sitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse
ja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi
minun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä
omituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan
kasvojen edessä.
Eikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin
maailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.
Kauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten
yhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta
oli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta
istumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja
koko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.
Kuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja
pyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.
Niin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja
viittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan
laski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut
pysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.
"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä", sanoi hän
eloisasti.
Minä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni
varmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen,
jonka hänen hyvyytensä minuun luo?
"Nouskaa vaunuihin!"
Minä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun
korkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin
aikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti
matkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä
ja kuin unessa annoin sen tapahtua.
"Olen niin kaivannut teitä", sanoin lopuksi vapauttavalla huokauksella.
Hän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: "Minä iloitsen myös
ollessani jälleen täällä."
"Oletteko sitten joskus ajatellut minua?"
Hän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat
illanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli
hävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain.
Iltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla
puolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui
jättiläissuurena taivasta vastaan.
Sydämeeni koski keskellä iloa.
"Te ette näytä lainkaan iloiselta", kuului äkkiä hänen lämmin äänensä.
"Miksi pitäisi minun näyttää iloiselta?"
"Miksi?" toisti hän vitkaan. "Maailma on kaunis, ja minä — minähän
pidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena".
"Onko totta että pidätte minusta?" sanoin kuin huumaantuneena.
"Kyllä, ettekö sitä huomaa?" vastasi hän melkein veitikkamaisesti.
"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei
ole mitään maailmassa?"
Ääneni tukahtui ja minä lausuin sen käheästi ja puristuneesti.
Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja
yksinäinen ja onneton?"
Hän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: "Pitäisin, mutta
silloin en sitä teille näin suoraan sanoisi".
Silloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel
putosi siihen.
"Älkää olko surullinen", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni
omissaan, "mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".
Minä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä,
äidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.
Sitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti
horjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän
tiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä,
suloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin
sitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se
olisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata
hänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa,
puristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun
pitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena
käydä kuolemaan.
Mutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi
rakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka
avorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.
Kuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa
sinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa!
Minähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.