Vielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut
sen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn
häneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin
lörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin.
Niitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta
johtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani,
nuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja
postinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen
karamellipurkkiini.
Kolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän
ajan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia
jumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien
leikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja
sulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään
ihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin
saakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen
käsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.
Voiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen
ilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki
tulla molemmin puolin tunnetuksi!
Mitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja
kyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.
Tulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on
yhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —