Vielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä
Feldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa.
Minä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin
huulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari
hellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut:
"Teidän Heilwig Walden." Minun! Oi Jumalani — — —
Olen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran
roduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin
kiusoitella minua. Minä tiedän vain, että "Laurin'illa" on pari
alakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki
hänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla
perintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia
on sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys
kuin ihmisellä.
Joka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä
uusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.
Nuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä
ja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä
ajattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen
paljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja
ajattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia,
tuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi
välttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani
voi kohdata.
Eilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa
ilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset
sädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä,
jotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli
ohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla,
liikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta
komeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.
Kuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse
tuntematta ylevää väristystä sydämissämme?
Minut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään
määrättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.
Välillä noiden onkohan
kaivattu rauhanlaaksoni?
Minun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka
kärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista,
jotka tulevat virkistämään sieluani.
Hellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin
herättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se
tahdosta riippuisi!
Myöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia,
välkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi
mutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka
vuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi
valittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian
on putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle
kantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa
sydäntämme ja aivojamme.
Ja sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta,
koettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan?
Näkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä
tämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin
suloisuutta.
Tämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus
purkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi
kysymyksiksi.