Minä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani;
ehkä hän aavistaa että myöskin minä... Ja kun ei meillä kummallakaan
ole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta
kilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.
"Ja miten lapset riippuvat hänessä", sanoi hän äskettäin,
"villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella
äänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin
ajatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään."
Kuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat
hänen muistellessaan Heilwigiä.
"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas", sanoi hän sitten, minun yhä
vaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.
"Emmeköhän lähetä kouluhallitukseen kiitosadressia?" kysyin
kiusoitellen.
Hän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. "Minä olin aasi
siihen aikaan", sanoi hän suoraan, "en tietänyt mitään naisista."
"Tiedättekö nyt enemmän?"
"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, "tiedän, että on
sellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani
koskettamaan."
Tavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti
hänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan
työsuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään,
ja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa
vastustamaankin asiaa.
Minun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä
lakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia
vastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa,
rasittava puhuminen.
Hän tiesi neuvon kaikkeen.
"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään
mielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja."
Nyt katsoi hän minuun kiusoittelevasti.
Minä olen suostunut.
Nyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä
esitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa
minulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia
Schilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on
tarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä.
Ei ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.
Senkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden,
tahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun
itsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi
elää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että
se yleensä vielä on ollenkaan hengissä.