Minä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja
kaikki muut tuskani.
Sellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin
täällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt.
Tuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina
ja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa
tuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa
sirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat.
Mikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin
kuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle.
Siellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta
kohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä
väkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni
niin pienenä ja suuri niin läheisenä.
Ne ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä
juurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen!
Joka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon
sankariksi?
Mehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa
ikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut,
ja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen
ja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa
runsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita
tuhannet siunaavat.
Miten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu
hiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat
sen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve
voima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa
vastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan
korkeuteen.
Kuka voisikin niin tehdä!