Neiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään
hyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren
tytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat
niin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on
ottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä
oleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina
aamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen,
pukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — —
Kirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää
mitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua,
ja kaipaus täyttää sydämeni.
Minun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt
ratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja
tahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi,
ettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä
vastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me
tahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt
kykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.
Tahi... olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin
luulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän
järkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?
Ah, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään
varmaa tulosta. _Ignoramus et ignorabimus._ [Olemme ja tulemme olemaan
tietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun
tilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt
ovat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin
olen yksin.