En ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin
isännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet
lujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän
ollut minun lapsenhoitajattareni.
"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni", vastasi hän
minulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten
pisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen
pohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja
piiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.
Ah, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui
kastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä,
metsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien
hoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen
ja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti
pehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun,
osoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä
auringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita
korkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti,
ajoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli
käskenyt.
Minä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen
nukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen
takia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras
seutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin
matkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.
Sitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika
nousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten
häämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja
vaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin
tulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.
"Kuinka iloitsenkaan!" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä
kohteliaisuus. "Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?"
Minä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten
sillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi
sietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos
voisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.
Sitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat
liihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen
suosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he
ovat julmia.
Minä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää
ojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella
itseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt
olivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla
kukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen
koristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo
laittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. "Ei näitä", sanoi
hän nopeasti, "ottakaa mieluummin kanervakukkia." Näin sanoen hän
irroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti
hattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin
samassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: "Älkää olko huolissanne
neitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin
kuin minulle on sallittu."
Heilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki
soittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä
ei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa
ajatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen
kanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi
vaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti,
jos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella
hänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen
katseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen
tavoittelemista?
Sitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin
korkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät,
mutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei
tuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni.
Minä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen
nauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän
kauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin
melkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului
Heilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka
liinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti
tuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun
tuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, _et saa_ sitä aavistaa.
Sitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet
ja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan
muratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini.
Varustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä
ja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat
äidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun
varassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli
taas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti
minusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat
ohitseni etäisyyteen.
Hevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner
tervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni
vielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti
kääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun
kyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —