Minä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin
järjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän
onnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen
vieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun
kuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista
sairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan
haljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä,
kun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä
hänet.
Ja hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa
perinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää,
jonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.
Huomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle!
Yhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner
lähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja
kaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.
"Ettekö tekin tule?" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun
kielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä
kustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut
ja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää
huolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen
poskensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: "Tästä
ja muista iloista olen minä poissuljettu", sammui loiste, ja minä
olisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot
käsieni väliin ja — —
Lopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn
otti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin
mitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma
ulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät
heinäsirkat lupaavat kaunista päivää.
Pitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan,
se soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien
vaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?
Minun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen
päivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet
väräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen
nauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä... Ja juoda
unhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka
kuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.
"Järkeä, järkeä", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla
heilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se
tapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: "Sinä väsytät itsesi,
kylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä."
Tahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen
kymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta.
Ensi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti
Walden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin
käy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen
päässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän
heilurisi.
Eläköön järjettömyys!